Murskaavaa

Se on menoa nyt

2006-09-26T23:18:00.000+03:00

Joo. Olen nykyään sitten täällä: http://murska.vuodatus.net.

Jää hyvästi, Blogger. Olit ihan kohtuullinen ystävä liki vuoden ja tasan 400 merkinnän verran. Jotenkin kuitenkin huomasin, että kasvoimme erillemme. Et jaksanut enää julkaista merkintöjäni tai ladata kuviani, minä en jaksanut ainaista kenkkuiluasi ja tekstien kadottelua. Joten se on loppu nyt. Löysin toisen.

Ei muistella pahalla.

Säätöä

2006-09-26T22:00:00.000+03:00

Alkoi tympimään tämä ketkuvehje. Kävin kurkkailemassa Vuodatusta. Nyt siellä on sitten Murskaamokin. Kunhan pääsen sinuiksi, siirryn sinne lörpöttelemään. Katellaan.

Huomentailtaa

2006-09-26T19:51:00.000+03:00

Noniin, kolme ja puoli tuntia päiväunia takana, nyt on vauhti päällä! Tai ei. Jumijumijumi. Miten tuollainen lepoon tarkoitettu toimenpide saakin mut näin tyhjäpäiseksi, veteläksi ja hemmetin hitaaksi? Tästä herääminen kestää vähintään siihen, kun käyn takaisin nukkumaan. Ei olisi edes kannattanut herätä, mutku sielt tulee ootsee se on niinku pakko nähä. Voih minua pientä, huonojen tv-ohjelmien vankia.

Eilinen tentti meni hämmentävän hyvin, vaikka alkuvaiheessa koinkin melkoisen kriisin. Onnenkynäni hajosi! Kynä on ollut ainoa käyttämäni lyijytäytekynä yli neljä vuotta ja eilen se sai touhusta tarpeekseen. Ja säpäleiksi se menikin, ei ole mitään toivoa saada sitä enää kasaan. En usko, että edes viimekertainen pelastajani, puolitoista vuotta sitten ennen kirjoituksia kynän minulle korjannut henkilö (Josta en ole nähnyt tai kuullut mitään hetkeen, höh. Tahtoisin.), saisi kynäraukkani yhdeksi kappaleeksi. Auts. Otin käyttöön varakynän, jota olen kantanut käyttämättömänä mukanani kaikki nämä vuodet. Se on huono, tuntuu pahalta kädessä ja jotenkin raapii paperia ihan eri tavalla. En tiedä, mitä tekisin. Tahdon uuden onnenkynän!

Nyt mulla on siis hyvä tekosyy, mikäli tentti menee männikköön. Se on paljon mahdollista, sillä muiden mielestä se oli kauhean vaikea ja minusta ei niinkään. Tai sitten olen vain muita parempi. Oho, sehän olisikin jo jotain. Haha.

Katsoin tänään vähän tilitapahtumiani netin kautta. Automaattinostoja viitenä päivänä peräkkäin yhteensä 140 eurolla. Lompakossa on pelkkiä kolikoita. Jaahas. Tällä vauhdilla saan itseni vararikkoon ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Kis-.

Elämä on valintoja

2006-09-25T19:37:00.000+03:00

Olen päätynyt tilanteeseen, jossa on valittava yksi seuraavista:

1) valmistaa puolukkapiirakkaa jauhoista, joissa vipeltää eläimiä
2) mennä kauppaan ostamaan uusia jauhoja
3) olla ilman puolukkapiirakkaa

Tilanteesta tulee hankala, kun:

1) en ikinä tahdo syödä äsken kohtaamiani elukoita
2) tulin juuri raatona kaupasta enkä millään jaksaisi enää uudestaan
3) puolukkapiirakkaa tekee aivan JÄRKYTTÄVÄSTI mieli

Voihan perse.

Laatusunnuntai

2006-09-24T22:15:00.000+03:00

Olen keksinyt sunnuntain tarkoituksen. Se on krapulapäivä ilman krapulaa. Nerokasta!

Oli metkaa herätä ystävän sängystä toisen ystävän kyljestä. Sängyn omistaja koisasi sohvalla ja kolmas kaveri lattialla. Muutenkin majoituksen laatu oli erinomaista: aamupalaksi saatiin mannavelliä ja omenapiirakkaa ja jokaisella oli oikeus lojua pitkin asuntoa niin kauan kuin lystäsi. Tämä mahdollisuus otettiin tietysti vakavasti ja välillä lojuimme sohvan ja lattian välimaastossa melkoisessa solmussa. Sunnuntaiohjelmia, henkeviä keskusteluja, häiriintynyttä huumoria ja rutkasti kikatusta. Kivuutta.

Iltapäivällä piipahdin Kouvolassa eksymässä sekä toisen kaverin luona krapulapitsalla. Aika klassista toimintaa. Pitsasta jäi puolet folioon ja reppuun pakattavaksi ja kaverin Mentos-pötkö harhautui laukkuuni. Ihan hyvä, sillä kotiin tultuani kohtasin liki tyhjän jääkaapin. Jämäruoat sopivat erinomaisesti tämän päivän henkeen. Maitoa ei ole, se vähän korpeaa.

Nyt siis olen tässä ja mietiskelen, että mitä kävi tenttiinlukemiselle. Huomenna olisi jälleen tarkoitus patsastella äärettömällä älykkyydelläni. Huomasin eilen, että se viimeviikkoinen tentti, joka meni rysähdellen metikköön, olikin mennyt läpi. Hyvin tarkasti rimaa nuollen ja ilmeisesti vain tarkastajan säälin takia, mutta läpi silti. Nostatti vähän virnettä kasvoille. Mitäpäs minä tuosta lupasinkaan, vaatekaapin raivaustako? Noo, mitä jos sovitaan, että kaappi siivotaan, jos tuo huominenkin solahtaa läpi? Sittenhän olisi jo aihetta kenties sängynaluksen imuroimiseenkin. Huhheijaa, panokset kovenee. Täytyy nyt katella.

Home sweet home

2006-09-23T00:43:00.000+03:00

Muutamien (kymmenien) suunnitelmanvaihdosten jälkeen olen nyt kotokotona. Täällä on uhmaikäinen koira, ärsyttäviä perheenjäseniä ja rumaksi remontoitu huone. Pykälän verran metsikköön päin siirtyminen aiheutti vahinkoa puhelimelleni, joka ei ole löytänyt koko iltana verkkoa ollenkaan. Kävin kyytimässä vanhempia kylille ja ajoin vahingossa siilin päälle. Huomenna taidan vaihtaa jälleen maisemaa. Johan tää on nähty.

Kun olin lähdössä tänne, seisoskelemassa bussipysäkillä, ohi käveli tuttu tyttö, yksi niistä viimevuotisista kämppiksistä, jotka lähtivät murjukämpästä vetämään heti kun saivat uuden katon päänsä päälle. Kyseli kovasti, että missäs minä nykyään asun ja oli ihmeissään, kun vastasin, että samassa murjussa yhä. Viime viikolla eräässä koulutehtävässä piti pohtia opiskelija-asumista ja solukämppien kohdalla mainittiin, että niiden suosio laskee jatkuvasti, kun opiskelijoiden yksityisyyden- ja mukavuudentarpeet kasvavat. Koulutovereideni kanssa naureskelin, että mun tarpeet taitavat olla kovin tukahdutettuja, kun asun solukämppää jo toista vuotta, muut eivät voisi kuvitellakaan. Tänään äiti kertoi tuttavansa lapsesta, joka jätti opiskelupaikan vastaanottamatta, kun ei saanut itselleen omistusasuntoa.

Mietin tässä, että jo on perkele. Olen ennenkin sanonut, että solukämppiä mollataan ihan suotta. En käsitä koko vikinää. Minun solukokemukseni vain paranevat jatkuvasti: uusimmista kämppiksistä on tullut ihan oikeita kavereita ja murjuseni on ihan oikeasti se paikka, jossa olen eniten kotonani. Vaikka aina lempeästi morkkaankin tuota luukkuani, saatan silti vähän loukkaantua, kun muut tulevat minulle ihmettelemään, että miten kestän sitä helvetinloukkoa ja miksi en muuta 400 euron yksiöön. No miksi muuttaisin? Saadakseni kulkea kehää 12 neliön alueella, jossa seuraa pitävät vain sivupersoonani? Jotenkin on outoa, että ihminen ei voisi olla tyytyväinen asumisratkaisuun, johon kuuluu sentään oma huone, ihan oikea keittiö ja jopa vessa, jossa mahtuu kääntymään ympäri. Kaupanpäälle saa kämppäkavereita, joiden kanssa voi jakaa kahvipannullisen ja ehkä vähän iloja ja murheitakin silloin tällöin. Elämänlaatuani ei merkittävästi häiritse rumanväriset kaapinovet tai rappukäytävä, jossa tuoksuu aina eksoottinen ruoka. Itseasiassa ne hajut ovat aika jännittäviä.

No, vanhoja juttuja taas jauhan. Jokainen tehköön kuten parhaimmaksi näkee. Ärsyyntymiskimmokkeeni ylittyi, kun päädyin vuorokaudeksi asumaan tässä kalseassa huoneessa, jonka vaaleanharmaa värimaailma on suoraan ruotsalaisesta sisustuslehdestä. Viimeksi tässä istuessani seinät olivat vihreät ja päiväpeite punainen, nyt joka puolella on vain tuota perhanan harmaata. Nostaa verenpainetta. Ja saa ikävöimään kotiin.

Niin, ostin sen Zen Cafén levyn josta taannoin puhuin. Solukämppälaulu on ehdoton suosikkini. Jos päähenkilön sukupuoli vaihdetaan ja rillit otetaan pois, on biisi minun elämäni tunnusmusiikki. No, parveketta ei murjussa ole. Se olisi jo liiallista luksusta. Hihi.

Eteinen, lehtipino kalteva
kaksi roskapussia
keittiö, tiskit tiskaamatta
rivi kaljapulloja

Uuvuttaa, uuvuttaa

Parveke, kaksi pitkää mattoa
rispaantuvat kaiteella
tuuletin, pitää ääntä tasaista
pinoon muistiinpanoja

Uuvuttaa, uuvuttaa

Poikamiehen elämä tässä solukämpässä
neidit eivät juokse rillipäiden perässä
ihmissuhdepaitsiossa huuli pyöreenä
uuvuttaa

Naapuri, nosti lainan kerralla
ja juhli kaksi viikkoa
nyt laskuista kertyy pino uhkaava
täytyy lisää vipata
uuvuttaa

Poikamiehen elämä, tässä solukämpässä
neidit eivät juokse rillipäiden perässä
ihmissuhdepaitsiossa huuli pyöreenä
uuvuttaa

Poikamiehen elämä, täyttyy jämäpäivistä
rästitöitä repussa ja reppu pöydällä
tonnikalapurkkeja, suklaata ja maitoa - vanhentunutta
aikakausilehtiä, sukkia ja rehtiä nettipornoa
paketti on pöydällä, terveisiä äidiltä: ruokalähetys
ja tonnikalapurkkeja, nuudeleita, kattila pohjaanpalanut
lainanmaksupainajaiset miestä valvottaa
ja naapuri käy samaa ripaskaa

Uuvuttaa

Uuvuttaa, laulaa Samuli

2006-09-21T20:06:00.000+03:00

Kävin tänään kaupungilla. Laskeskelin äsken, että rahaa pistin yhden iltapäivän aikana palamaan lähes neljäsosan koko kuukauden tuloistani. Ei ollut ihan tarkoitus. Tarpeita kyllä oli. Kämppiksen kanssa hankittiin keittiöön uusi, villi verho (Vanhasta sai vähän sisäelin-vaikutelmia. Tuli siis tarpeeseen.), opiskelutarkoitukseen ostin uuden laskimen (Niin, niitähän on vasta ennastaan kaksi. Oonko asianmukainen insinööriopiskelija?) ja syksyksi jalkaan piti saada uudet töppöset (Vanhoista halkesi pohja jo vissiin kaksi vuotta sitten.). Kotona odotti postissa tulleet levyostokset, melkein neljäkymppiä menee niihinkin. Lailatilailaa, en oo köyhä, lailatilaa-lallallei.

Kaupungille oli eksynyt seurakseni noin tsiljoona poliisisetää. Olen sen verran ulkona paikallisista touhuista, etten tiedä, ketä tai mitä ne vahtivat, mutta hemmetisti niitä oli. Välittömästi tuli mieleen ne pääkaupungin mellakoinnit, joissa poliisit pistivät jalalla koreaksi. Luin hiljattain muutamia putkareissukertomuksia, joissa viatonta kansaa oli pistetty telkien taakse ja melkein ryhdyin vollottamaan asiasta. Epäreiluus on yleensäkin sellainen asia, jota mun on aivan ylitsepääsemätöntä sietää. Ja helkkarin epäreilua se on, että jos poliisisedillä ei ole parempaa tekemistä, ne istuttavat ohikulkijoita busseissa nippusiteillä penkeissä kiinni.

Kenkiä metsästäessäni kävelin moneen otteeseen poliisiryhmittymien ohi ja tuumailin, että näytänköhän yhteiskunnalle vaaralliselta siinä shoppailututinoissani. Välillä niitä jeppejä oli sen verran näköpiirissä, että saartotaktiikalla oltaisiin saatu tytskä jos toinenkin kiikkiin. No, pääasiassa pollarit seisoskelivat ja ajelivat varsin lungin oloisena, mutta mistä on kyse, jos tällainen lainkuuliainen lapsi ryhtyy poliiseja nähdessään ensisijaisesti pelkäävälle kannalle? Eikös sen pitäisi olla vain nastaa, että virkavaltaa löytyy jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta? Ihan käsittämätöntä. Teininä juostiin pussikaljat kainalossa kyttiä karkuun, mutta missä on vika, jos vähän aikuisempanakin tekee mieli vain pysyä etäällä, vaikka kassissa ei ole kaljaa eikä paljon muutakaan? Tulin aika vihaiseksi. En ole aivan viimeisimpiä uutisia lukenut, mutta jossain vaiheessa korkeammat herrat kuuluivat olleen sitä mieltä, että Helsingin poliisioperaatio oli menestys ja hipit sietivät saada vähän nenilleen. Mä tahtoisin olla vähän eri mieltä.

Hohhoijaa. Väsyttää. Ei pitäisi käydä tuolla isolla kirkolla, kun siitä tulee lompakkoon lovi ja mieleen mustaa. Huomenna pitäisi päättää, mihin hinata olemuksensa ja sitten vielä suorittaa siirtyminen. En osaa millään päättää, mitä ottaisin mukaan. Voiko punaisen hameen kanssa pitää punaista paitaa antamatta yltiöpäistä pikkujoulufiilistä? Voiko aurinkoisena ja lämpimänä syyskuun päivänä käyttää villakangastakkia ja talvivuorellisia varsitennareita? Voiko matematiikkaa mitenkään opiskella ottamatta mukaan tenttimateriaalia tai harjoitusvihkoja ja lukien matkat vain hömppälehtiä? Voiko?

Ja mitäs seuraavaksi?

2006-09-20T09:00:00.000+03:00

Voi ny viddu part 2.

Hissi on rikki. En tasan hae lehteä kahdeksan kerroksen takaa rappusia pitkin.

Kylläpä nyt lasta riepotellaan ihan kunnolla. Nyyh.

Matkustan ympäri maailmaa

2006-09-19T19:22:00.000+03:00

Voi ny viddu.

Pääsemme nyt viimein hilppasemaan tytskien kanssa niitä yksiä kauan odotettuja tupareita tulevana viikonloppuna. Ehkä. Tuo on se tärkein sana muistaa näissä piireissä. Päätin nyt kuitenkin olla luottavainen ja ryhtyä katselemaan erilaisia joukkoliikenneaikatauluja juhlahuoneiston lähimaastoon siirtymistä varten.

Löytyihän niitä, vaihtoehtoja. Junaa voi näköjään vaihtaa 1+n kertaa, riippuen siitä, mitä maamme ratakaupunkeja haluaa katsastaa. Tarjolla on niin Riihimäkeä, Kouvolaa, Lahtea kuin Tikkurilaa. (Miksi helkkarissa tuo haku edes ehdottaa Tikkurilaa, se ei ole lähelläkään reittiäni! Ihanko nähtävyyksien vuoksi vai?) Maan halki voi puksutella pendoliinoilla tai lähiliikennejunilla (Mitä tuo lähi-liite edes tarkoittaa? Minkä lähellä niillä oikein mennään? Ei Kouvola ole minusta lähellä.), mutta nopeimmin pääsee ah rakastettavilla taajamajunilla. Voin kertoa, että junailuhistoriani alkumetreillä matkustin kerran taajamajunalla perjantai-iltapäivänä kohti Helsinkiä. Juna pysähtyi joka ikisellä maitolaiturilla ja reissu kesti iäisyyden. Purkki oli tuhottoman täynnä väkeä, mutta onnistuin saamaan puolet kankustani eräälle penkille, josta valtaosan vei epäilyttävästi haiseva varusmies. Vastapäätä minua istui teini-ikäinen tyttö, joka käytti 99 prosenttia matkustusajasta soittelemalla kavereilleen että vittuu, tänää vedetää vitun kovat gännit. Taajamajunat eivät ole päässeet sydämeeni tuon reissun jälkeenkään.

No, jos en halua maksaa pariakymppiä kolmesta ja puolesta tunnista junaelämyksiä, voisin kulkea toki bussilla. "Pika"-vuoro tekisi matkaa vain neljä tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia suuntaansa. Mikäs kiire ihmislapsella, mutta vähän käy vidudus kääntämään korvia kieroon. Onneksi Matkahuolto ei tarjoa lippujensa tarkkoja hintoja nettisivuillaan, tai en ainakaan löydä niitä. Ei tarvia repiä hermojaan niiden kanssa. Soitan tyynesti kaverille ja kysyn, että kuis ois kimppakyyti. Joukkoliikenne rokkaa, mutta minua ei ole luotu tuommoiseen rytyytykseen. Jos hinta ja kesto puolittuvat ja matkaseura paranee joitakin tuhansia prosentteja, omatuntoni suo yksityisautoilun sen kummempia ryttyilemättä. Pelastetaan maailma joskus toiste, jooko?

Jessus

2006-09-19T17:43:00.000+03:00

Ouh. Mikä jumituspäivä. Keskityin olemaan huono ja tyhmä koko koulupäivän. Kuka on keksinyt, että opiskellaan ruotsia iltapäivällä kolmesta viiteen? Ei siitä nyt kertakaikkiaan seuraa mitään kovin hyvää. Olin oikeastaan aika huono ja tyhmä myös eilen. Tentti meni hulvattomasti penkin alle, jos se räpellys menee läpi niin lupaan... lupaan siivota vaatekaappini. (Näette, että luotan hylsyyn aika vahvasti.) En oikein ymmärrä, miksi en vain tajua niitä juttuja. Olen kai aika tyhmä. Tänään istuin hyppärillä koulukaverin kanssa matikkaa tankkaamassa ja kaveri huokaisi suoraan sydämestä: "Voi kun olisi joku fiksu kaveri näitä tehtäviä mun kanssa tekemässä." Niinpä. Kikatutti aika kuolettavasti.

Kun vihdoinkin pääsin tyhmäilemästä kotiin, istuin keittiössä syömässä ruisleipää, kuuntelemassa radiosta Antti Tuiskua ja vähän kiljahtelemassa pelottaville talitinteille, jotka kävivät istuskelemassa ikkunalaudalla. Tunnen oloni tänään hyvin yksinkertaiseksi. Radiossa sanottiin, että Antti Tuisku julkaisee samanaikaisesti kaksi levyä, toinen on nimeltään Rovaniemi ja toinen New York. Aika hilpeää minusta. Mietin, että miksi minua kiinnostaa Antti Tuisku näin valtavasti? Miksi puhun aina Antti Tuiskusta? En käsitä koko juttua yhtään. Paitsi että se yksi sekoilupiisi on aivan huikea. Aiiivaan niin kuin oisin mennyt biitistä sekaisin, tänä yönä voisin loputtomiin tanssiiii. Joraus maksimus.

Naurattaa. Olen nauranut tällä tavalla koko päivän. Apua. Olen aika tyhjäpää.

Zehntausend

2006-09-18T08:06:00.000+03:00

Kyttään tässä jatkuvasti tuota alakulman laskuria, joka hiljalleen hiipii kymppitonnia kohti. Sehän ei ole kuin kärpäsenkakkaa joillekin suurille tekijöille, mutta tässä tuvassa on tasalukuun mennyt melkein vuosi. En kyllä muista, oliko mulla laskuri alusta asti ja jossain vaiheessa vähän rukkasin systeemejä ja laskuri alkoi pyöriä epäilyttävän nopeasti. No, ihan sama, eihän täällä tilastotutkimusta tehdä, kunhan hölötetään. Se, jolle tasaluku sattuu, voisi hihkaista kommenttilootassa, niin saisi fanfaareja ja ehkä laimeimman arvonimen ikinä. Jooko?

Joo, oli mulla tälle aamulle tärkeämpääkin tekemistä kuin tuo. Vois vaikka tenttiin mennä.

Ai että sunnuntai tänään? Selvä.

2006-09-17T15:50:00.000+03:00

Mulla on huomenaamulla tentti. Se tentti, johon olen tässä viime aikoina vähän opiskellut. Olen pikkuisen stressaantunut. Läpi koulu-urani olen ollut se hyväonninen paskiainen, joka ei ole lukenut kokeisiin juuri yhtään, joka on kokeiden jälkeen manannut että huonosti meni ja joka on palautuspäivänä koittanut hillitä kikatustaan, kun kiitettävää taas pukkasi. Nyt kaikki voivat osoitella minua isolla ja syyttävällä etusormella ja nauraa päälle ivallista naurua. Ei tule tenteistä parhaita arvosanoja enää, kun ei meinaa edes tulla sitä ykköstä. Tämä huominen tentti on siis se yksi, jonka edessä väsähdin viime keväänä. Katsoin tänään vielä kevään tuloksia ja olin näköjään jäänyt läpipääsystä 0,25 pistettä. Aika laimeaa. Olisi nyt voinut repiä itsestään sen neljäsosapisteen silloin, niin ei tarvitsisi nyt pohtia, että mitäköhän helkkaria nämä puoli vuotta vanhat harakanvarvasmuistiinpanot oikein meinaavat.

Se on kyllä mainiota, että tämä syksyn massiivinen tarmonpuuska sattui juuri tähän väliin. Tenttiin olen oikeasti lukenut useampana päivänä, 15 minuutin pätkissä tosin, lattialla kieriskellen ja monisteita viskellen, mutta lukenut silti. Ehkä huomenna mennään läpi, ehkä ei. Paras mieli tulee siitä, että olen jotakin tehnyt ja sen piinaavan hälläväliä-asenteen ylittänyt. Ei näitä kursseja kuulukaan päästä läpi tsäkällä. Parit pienet paineet tekevät vain hyvää mulle.

Äiti osti minulle eilen takin. Se on punainen ja siinä on kodikas huppu. En malta yhtään odottaa pimeää marraskuuta, jolloin voin kirmata ympäriinsä uudessa takissani. Ajattelin ostaa takkiin uuden heijastimen, sillä vanha keltainen hämähäkkiheijastin tuntuu vähän sopimattomalta uuteen söpöön takkiini. Haluaisin ehkä dinosauruksen. Vihreän, jos sellaisen löytäisin. Joo. Syksy on kiva.

Illalla istuin rapujuhlissa tuhoamassa saksiniekkoja ja katselemassa tulevaisuuttani. Ravut olivat ihan hauskoja, vaikka vähän typerältä tuntuvaa evästä ja äidin ja tämän neljän siskon muodostama äänekäs joukko antoi pelottavalta tuntuvia aavistuksia siitä, millainen itse olen 30-40 vuoden kuluttua. Oli kyllä aika hauskaa. Siinä vaiheessa, kun tätini alkoivat kilpaa lukemaan ääneen roiseimpia saamiaan kiertotekstiviestejä, päätin keskittää kaiken huomioni jaloissa pyörivään kissaan. Kissa oli nimetty erään jääkiekkoilijan mukaan ja siltä puuttui häntä. Tekstiviesteistä puuttui kaikki serkkutytön korville sopiva materiaali.

Kotiin pääsin vasta aamuyön puolella ja se oli ehkä hiukan liian myöhään, kun otetaan huomioon, että eilinen herätyskin ajoittui varhaiseen aamuun. Nousin kyllä jo reilusti ennen puoltapäivää ja sain naureskella vessassa viereisestä asunnosta kantautuneita norjan kielikurssin ääntämisharjoituksia. Joku parka siellä antoi kaikkensa ja posliini soi. Olin onnellinen, että olin jättänyt rapujuhlien snapsit ja muut juomatarjoukset väliin, vaikka siten tummensinkin jälleen teekkarimaineen päälle kehittämääni mustaa pilveä. Ensi viikonloppuna tilannetta voisi vähän korjata, paitsi että silloin on tarkoitus humpata ihan koskemattomalla maaperällä. Viime aikoina on käynyt niin, että tuntemattomien seurassa hipatessani olen omaksunut vahvasti erilaisia rooleja, kuten Suski, 22-vuotias sairaanhoitajaopiskelija Pieksämäeltä, harrastuksena aikido ja vatsatanssi. Toistaiseksi uskottavuuteni on pyörinyt nollan tienoilla, mutta hauskaa on ollut. Kun olen oma itseni, kaljasta kieltäytyvä tekniikan ylioppilas, ilta saa aina ihan ihmeellisen sävyn. Teekkaririennoissa olen ihan uhallakin varsin hyvin käyttäytyvä kansalainen, mutta muissa tilanteissa en välttämättä kovinkaan. Ehkä ei kannattaisi jäädä jumiin näihin typeriin stereotypioihin, mutta minkäs teet, kun ympäristö yrittää tunkea valmiisiin muotteihin. Väenvängällähän niistä on pois rimpuiltava.

Siivosin vähän tuota yhtä laatikkoa, jossa säilytän pinnejä ja ponnareita ja muuta tyttösälää. Kalastin kaikki laukkujenpohjat, farkuntaskut ja hyllynkulmat. Heitin pois huonot ja rikkinäiset ja laskin ihan piruuttani jäljelle jääneet. Viisikymmentäkolme ponnaria ja kaksikymmentäseitsemän hiuspinniä. Ja koskaan en löydä muka yhtäkään, kun tarve vaatisi. Ihan hullua.

Guten Morgen

2006-09-16T07:13:00.000+03:00

Lauantai-aamu. Herään kello 6:20. Mitä tähän voi enää sanoa?

Olen viime aikoina katsellut paljon auringonnousuja. Tänäänkin oli komea. Voisin ryhtyä listaamaan auringonnousut harrastuksekseni. Mullahan näitä alkaa jo kertyä! Hei, olen Murska, harrastan lenkkeilyä ja auringonnousujen katselua. Hohhoo. Tämän kunnollisemmaksi ei enää pääse.

Tänään menen ensimmäistä kertaa mummula-paikkaan, jossa ei asu enää mummua. Aika omituista. Mummu on ollut olemassa aina, asunut siinä samassa talossa, tarjonnut aina suklaata siitä samasta keittiönkaapista. Nyt siellä asuu joku muu. Tulee väistämättä mieleen, että miltä tuntuisi mennä vaikka kotokulmille, jos kotokototalossa asuisi joku muu. Äitee välillä puhuukin kaupunkiin muuttamisesta, mutta muut katsovat äitiä loukkaantuneena ja kauhuissaan. Ei meidän kotia saa antaa muille.

Täytyy ehkä hieman jo sopeutua ajatukseen, että kotini on vieraissa käsissä, sillä huoneeni nimittäin on ja pahasti. Heti muuttoni jälkeen siitä tehtiin leikkihuone, jossa on stereota ja kaiutinta ja tietokonetta ja telkkaria ja muuta vehjettä. Kesän aikana pääsin valtauksesta yli, kun sain ryövättyä itselleni takaisin kolme hyllyä entisestä vaatekaapistani. Nyt kuulin, että valloitusjoukot ovat alkaneet tapetoida vanhaa huonettani. Itsevalitsemani, kaunis vihreä maali peitetään jollakin kulahtaneella harmaalla tapetilla. Sydämeni itkee verta. Ei harmaata! Ei sen upean vihreän päälle! Ei! En tiedä, voinko enää koskaan nukkua siinä huoneessa. Ehkä se on tarkoituskin. Penska pois jaloista pyörimästä ja jääkaappia tyhjentämästä. Byää.

Mulla on tylsää. Kiltille ihmiselle ei ole paljon tekemistä nukkuvassa kerrostalossa lauantaina ennen aamukahdeksaa. Eiliset yläkerran bileet voisi toki kostaa aamujumppamusiikilla, mutta siinä kävisi kuitenkin niin, että herättäisin 70 muuta ihmistä, mutta en yhtäkään juhlijaa. Taidan mennä takaisin petiin. Aurinkokin on jo korkealla.

Se rupes nyt ihan nostalgiseksi

2006-09-14T21:05:00.000+03:00

Ajattelin aluksi, että Valokuvatorstain aihe Muisto, muistaminen olisi ollut älyttömän helppo. Tiedostokansioita selatessani muutin kuitenkin mieltäni. Kävisihän tuohon aiheeseen melkein jokainen kuva, mutta missä olisi oikeasti jotain muistettavaa? Kamera on ollut käteni ulottuvilla vasta vajaan vuoden ja melko siivun esittelykelpoisista kuvista olen jo täällä näyttänytkin. Pärstäkuvia on vähän nihkeää laitella näytille ja toisaalta näitä lähimpien ympyröiden nurkkia on turha nimetä muistoiksi, kun ne ovat yhä tässä. En meinannut millään löytää sopivaa kuvaa, joten kömmin punkkaani asiaa miettimään.

Kolmen ja puolen tunnin torkkujen jälkeen asia oli selvä. Heposia. Ihanaisia. Jotka nykytilanteessa ovat vain muistoja. Asia harmittaa, enkä käynyt koneja edes paijaamassa koko kesän aikana, vaikka olisin voinut. On helpompi olla, kun ajattelee, että mennyttä elämää ovat ne.

Kuva on kolmisen vuotta vanha. Tallille tuli osittain sattumankauppana viiden kouluttamattoman ja metsittyneen oripojan lauma. Pollet olivat takkukarvaisia ja alimittaisiksi jääneitä, kutsuimme niitä pikkupojiksi. Minut nimettiin yhdeksi niiden hoitajista, tuo vasemmalla näkyvä römppämahanpätkä on osa minun armastani. Ihan hullunhommaahan se touhu oli. Tuli puremia, tuli potkuja, välillä leikittiin rodeota koninkutaleilla ja säännöllisin väliajoin aiheutettiin hupia yleisölle. Välillä olin itsekin sitä mieltä, että lihamestarin koukkuun tuommoiset elukat. Toisin kuitenkin kävi. Pojilta napattiin pallit pois, kylkiluut peitettiin aidolla hevosenlihalla, takkuturkin alta kuopsutettiin esiin kaunis karva ja ratsastustunneilla aasipossut laitettiin kulkemaan jotakuinkin siivosti kuolaimen ja pohkeen väliin. Ei niistä mitään arvoponeja tullut, eikä edes ratsastuskoulun kärkikastia, mutta vähän hevosennäköisempiä kuitenkin. Ja rakkaita. Tuo pollejengi teki minusta jälleen pariksi vuodeksi todellisen heppatytön, hevonhajulla käyvän työkoneen ja lemppareitaan kuin lapsiaan paijaavan kanaemon. On vaikeaa keksiä parempaa hetkeä kuin se, jossa liidetään lempikonimuksen kanssa metsälenkillä sijaitsevan maastoesteen yli ja tullaan vielä alaskin yhtenä joukkueena. Se on hieno hetki se.

Hyviä muistoja.

(Klikkaamalla pikkupojat vähän suuremmiksi.)

Jaaha

2006-09-13T15:37:00.000+03:00

Lintsasin tänään tunnin koulusta päästäkseni aikaisemmin lenkkeilemään ja pesemään pyykkiä. Olen aika säälittävä. Lintsatut tunnit tulee sääntöjen mukaan käyttää laiskotteluun, lojumiseen ja koisailuun, eikä tämmöiseen typerään puuhasteluun. Joku korkeampi taho päätti rankaista minua moisesta teosta ja tuuppasi minut turvalleni lenkkipolulle. Siinäpä sitten pötköttelin kankahalla ja tuumin, että jaaha. Nauratti.

Saksan tunnilla pelattiin tänään bingoa. Kuten kaverille totesin, rakastan yliopistossa opiskelua.

Eilisen televisiosurffailutuokiolla en millään osannut päättää, katsoisinko Big Brotherin känniääliöperseilyä vaiko 4D-"dokumenttia", jossa joku kahdeksankymppinen mummo ja tämän kolmekymppinen rakastaja olivat kameran kanssa suihkussa. On se niin kauheaa, kun laatuviihdettä tunkee joka kanavalta! Pitäisi tosiaankin harkita sitä tallentavan digivehjeen hankkimista, jotta saisin kaiken tuon kullanarvoisen tv-tuotannon nähtäväkseni. Nämä valinnat raastavat minua ihan liikaa.

Hohhoijaa taas tätäkin päivää.

Pientä väsymystä havaittavissa

2006-09-12T19:07:00.000+03:00

Kirjoitin äsken pitkän pätkän päivästäni, mutta tekstistä tuli vähän outo. Kerroin siinä mm. nauraneeni sekopäisenä Wildboyz-ohjelman kohtaukselle, jossa possu pissasi toisen possun pään päälle, pelanneeni hirsipuuta ruotsiksi huvitusmielessä, huomanneeni itsestäni piileviä pomon ja pilkunvartijan taipumuksia ja lupautuneeni viikonlopuksi rapujuhliin, jotka koostuvat viidestä minulle sukua olevasta tädistä ja läjästä saksiveikkoja. En nyt tiedä, saako tuosta yhtään parempaa käsitystä yhteen virkkeeseen tiivistettynä, mutta en nyt oikein jaksa harjoitella itseilmaisua tämän enempää. On vähän hassu olo, kuten viime aikoina usein.

Mietin, että tahot, joiden mielestä opiskelijapaskiaisten pitäisi mennä töihin eikä ruikuttaa rahasta, saisivat tulla tänne tekemään 9 tunnin koulupäivän jälkeen ryhmäharjoitustyön neljäsosaa ja saksan kielioppitehtäviä huomiseksi ja lukemaan muutamia satoja sivuja tenttimateriaalia ensi viikoksi. Vai onko se vaan niin, että olen surkki?

Tuska riipii sydäntäin

2006-09-11T18:31:00.000+03:00

Sain tänään postia, joka hihitytti ihan ääneen. Ystävä lähetti kirjeitse muistitikun, jonka kanssa piti tehdä muutamia tiedonsiirto-operaatioita, mutta ohessa tullut viestintä hoidettiin aidossa rakkauskirjemuodossa. Vastasin tietysti samalla mitalla takaisin. Tämmöstä tää on, kun ei nykytytöille enää lohkea aitoja rakkauskirjeitä, täytyy ruveta kirjoittelemaan feikkejä. Tunteen paloa on kyllä näissäkin. Lemmittyni, sua ikävöin ja kunpa kuulisin vain äänesi helkähtävän soinnin. Ah, kuinka herkkää. Naurattaa vieläkin.

Murskan tunarikokkikoulu on pyörähtänyt uudelle tuotantokaudelleen, mutta jostain käsittämättömästä syystä se tunarointiosuus on jäänyt vähän vajaaksi. Viikonlopun aikaansaannokset olivat erinomaisia, mitä nyt pullat vähän rumia, mutta niinhän ne aina. Päätin, että tästä on tehtävä loppu ja väsäsin ekan kerran elämässäni makaronilaatikkoa. Olisi pitänyt valita joku eksoottisempi vaihtoehto, sillä kokkaus sujui varsin sujuvasti, vaikka ruoka-aineiden määrissä esiintyikin pientä luovuutta ja muuta. Nyt loota kuplii uunissa ja odotan malttamattomana, onko lopputulos yhtä hieno kuin nyt vaikuttaa. Jos on, on maineeni tunarikokkina mennyttä. En ole edes leikannut itseäni sormeen viime aikoina! Hah. Näin se elämä kasvattaa.

Onneksi tietotekniikkatunarointi ei osoita loppumisen merkkejä. Tänään olin menossa koululle tulostamaan yhtä mitätöntä dokumenttia eräältä nettisivulta, mutta sain kaksi konetta väsähtämään tyystin ja kolmas ei muuten vaan tahtonut aukoa koko sivua. Kiroilutti hitusen verran. Otin kaverin tukihenkilöksi ja kirjauduimme koneelle hänen tunnuksillaan, jolloin kaikki sujui tietenkin kuin tanssi. Vihaan niitä typeriä koulun koneita. Onneksi tämä oma Hopeinen Salamani toimii kuin junan vessa. Paijaus. Ilman armaintain olisin pimeyden kuilussa, josta vain rakkaus pelastaa. Tai jotain.

En ole kahteen päivään katsonut Big Brotheria. Ilmankos on ollutkin niin reipas ja hyväntuulinen olo. Tv-roska syövyttää mielen, selvästi. Täytyy tänään taas katsoa, että pääsee perustilaan.

Omituista

2006-09-10T19:41:00.000+03:00

Nyt hei. Ihan tosi. Kuka tai mikä on vallannut minut? Nyt käy kuulkaa ihan pelottamaan. Joku mystinen voima on ottanut minusta vallan, enkä mahda enää itselleni mitään. Hirveää.

Kävin lenkillä. Taas. Tahot, jotka mitään minusta tietävät, osaavat kertoa, että en harrasta urheilua, yhtään. Inhoan sitä. Laskin kuitenkin, että tämä oli viides kerta tälle syksylle, kun kävin lenkillä. Mitä helkkaria? Ymmärrän yhden tai kahden tylsän sunnuntaipäivän käppäilyt, mutta viisi kertaa on jo harrastamista! Harrastanko minä lenkkeilyä? Jessus. Hei, olen Murska ja harrastan lenkkeilyä. Kamalaa! Kohta mulla on ilmatyynypohjaiset lenkkitossut ja sykemittari ja piukat trikoot ja valkoinen hikipanta. Tsih.

Lenkillä oli mukavaa. Aurinko paistoi ja metsäpolkua jaksoin hölkytellä varmaan puolet pidemmälle kuin viime kerralla. Loppumatkan kävelin verkkaisesti ja ihailin maisemia. Löytyy näiltä nurkilta muutakin kuin betonimöhkäleitä, vaikka sitä ei ehkä ihan äkkiä uskoisi. Loppupätkän tienpielestä löysin vadelman, joka maistui uskomattoman hyvältä väsähtäneessä suussa. Aika halvalla sitä saa euforisen olon hankittua.

Urheilusuorituksen jälkeen pyyhälsin kotiin ja pyöräytin lupaamani pullat. Kun epämääräisen näköiset kököt paistuivat uunissa, tein havainnon, että maito on loppu. Pulla ilman maitoa ei ole vaihtoehto, joten kipaisin kauppaan. Nautittuani iltapäiväpullat tutkiskelin tovin kimmomoduuleita ja muita herkkuja. Ja tajusinkin jotain. Olen aivan häkeltynyt tästä toimeliaisuudestani. Mitä helkkaria täällä tapahtuu?

Näin taas ikäviä unia viime yönä. Unimaailmani on mennyt sekaisin, kun olen valveillakin vähän poissa raiteilta. Unessa ajoin saksalaisella autobaanalla autoa koko perhe kyydissäni, kun yhtäkkiä huomasin, että autossa ei ollut jarruja. Perheenjäseneni solvasivat minua huonosta ajotaidostani ja kaikenlaisesta epäonnistumisesta yleensä ja minä vain ajoin eteenpäin hurjaa vauhtia toivoen kovasti, ettei eteen sattuisi ruuhkaa. Isi istui vieressäni etupenkillä ja huusi aivan hurjana, eikä yhtään yrittänyt auttaa tilannetta. Minä en sanonut mitään, itkin vain äänettömästi.

Aamulla herätessäni en heti muistanut unta ollenkaan, muistin vain, että olin pohjattoman vihainen isille ja muillekin perheenjäsenilleni. Meni hetki, ennen kuin tajusin, ettei vihaan ollut syytä, mutta niin vahvasta tunteesta oli vaikeaa päästää irti. Tuollaisista tulee omituinen olo. Vähän samanlainen kuin silloin kerran, kun näin unta, jossa olin silmittömän rakastunut erääseen ihmiseen, joka ei oikeassa elämässä herätä yhtään sen kaltaisia tunteita. Sellaisten unien jälkeen on vähän vaikeaa suhtautua ihmisiin, jotka eivät ollenkaan tiedä, mitä ovat pääkopassani yön aikana touhunneet. Teki mieli sanoa isille, kun kotopuolesta tänään soittivat, että olen loukkaantunut tämän käytöksestä unessani. Ei semmoinen saa olla. Oikeasti minun pitäisi suunnata kiukkuni päänsisäiselle filminpyörittäjälleni. Se pieni paskiainen saisi hiljalleen siirtyä kivempiin elokuviin.

Nyt kyllä vähän väsyttää.

Ei kitinää, höh

2006-09-10T13:16:00.000+03:00

Onpa hassu olo.

Kiukutteluviikonloppuni meni, kuten jo kerroin, ihan perzeelleen. Surkea oloni ihan oikeasti tuntui torstaina tarpeeksi massiiviselta koko viikonlopuksi märehdittäväksi, mutta eipä sitä voi nykyään mihinkään luottaa. Olen pitäytynyt visusti neljän seinän sisällä ja ihmiskunnan uloittumattomissa, jotta mahdolliset purkaukset saisivat ottaa tilanteen haltuun, mutta lauleskeluksi tämä on mennyt. Perhana.

Olen ehkä liian kunnollinen. Olen siivonnut, opiskellut, tiskannut, nukkunut ja lukenut sanomalehtiä. Suklaata on kulunut vain pari riviä. Eilen tein ensimmäistä kertaa elämässäni porkkanasosekeittoa ja siitä tuli ihan sikamaisen hyvää. Perjantaina leipomani leipä loppui jo ajat sitten ja nyt mietin, tekisinkö lopusta hiivanokareesta sitä lisää vai leipoisinko sunnuntaiset pullat, kun muistin jopa ostaa leivontarasvaa entisen, kesäkuussa vanhentuneen mötikän tilalle. Kuuntelen levyhyllyäni läpi ja välillä tulee niin vahvasti mieleen viime kevättalvi, että jokin osa sisuksistani menee ihan mykkyrälle. Liian isoissa villasukissa on hyvä vähän tanssahdella. Eilen tuuli niin kovaa, että kämppiksen lukitun oven takana hakkaava avoin ikkuna meinasi tehdä minut hulluksi, mutta tänään on tyyntä ja aurinkoista. Tahtoisin kävelemään järven jäälle.

Hesarin tilaukseen upotetut kympit olivat järkiteko, kerrankin. Päivän kohokohta on kavuta ylös sängystä, kiskoa jalkaan lempifarkut ja mennä hissiin sukimaan vähän tukkaa. Sunnuntailehdet täyttävät koko postilaatikon ja kahvikuppini ehtii tyhjetä jo ennen kuin olen päässyt asunto-osion yli. Uppoudun lehtiin ihan käsittämättömällä tavalla. En ole ikinä ollut mitenkään erityisen hyvin perillä uutisista, politiikasta, sodista tai urheilutuloksista, enkä ole oikein nytkään. Keskityn kai epäoleellisuuksiin, kuten kasteilmoituksiin tai seitsemän huoneen arvoasuntoihin Kauniaisissa. Riemuitsen, jos löydän mainintoja kotokodosta tai melkein-kotokaupungista. Esimerkiksi uuteen oikorataan liittyviä juttuja luin jossakin kummallisessa kotiseutumielentilassa, vaikka koko radanpätkä ei liity nykyiseen liikehdintääni muuten kuin että oman reittini kalusto huononee hitusen verran. Ei siis minkäänlaista riemunaihetta minulle, mutta silti olin into piukassa lukiessani jonkin Järvenpään parantuneista liikenneyhteyksistä. Hah. Tämänpäiväisestä lehdestä opettelin Helsingin kaupungiosia, vaikken edes tiedä minkään kotikaupungikseni laskettavan pitäjän kolkkia kuin murto-osan verran. Tunnen itseni vähän tyhmäksi. Lohdutan itseäni sillä, että onhan niitä typerämpiäkin viihdytyskeinoja. Köhmallikoulukröhöm esimerkiksi.

Erakoitumiseni katkaisi eilen ystäväni, joka soitti ilmoittaakseen, että on menossa hankkimaan minulle lippua Zen Cafén keikalle. On aika kivaa, kun on tuommoisia ystäviä. Juuri joku päivä jonkun kanssa puhuessani totesin, etten olisi ikinä kuvitellut, että jotkut ihmiset säilyvät näin lähellä minua, vaikka ovat oikeastaan aika kaukana. Asiat voisivat olla toisinkin, mutta onneksi niin ei ole. Ilman tiettyjä ystävyyksiä olisin varmasti hajonnut murusiksi jo aikapäiviä sitten.

Hitsivie, olen hyvällä tuulella.

Tilanneraportti

2006-09-08T21:31:00.000+03:00

Syötyäni puolet itse leipomastani leivästä (Oli hyvää, namnam.), juotuani puolitoista lasia tuskallisesti saavutettua viiniä (Olisi pitänyt vaan ostaa sitä halvinta mahdollista kierrekorkkiviiniä, eihän tässä kovin fiinejä olla kuitenkaan.) ja katsottuani ensimmäisen jakson Mallikoulu 2006:sta (Äääää niin karmeaa etten meinaa kestää!) olen oikeastaan aika hyvällä tuulella. Ihan naurattaa. Jo on perhana, kun ei edes surkutteluviikonloppu suju sitten yhtään suunnitelmien mukaan.

Yhtenä aamuna herätessäni olin aivan varma, että pikkupiski nuuhki korvaani. Ei sitä kuitenkaan näkynyt missään. Mulla on sitä elukkaa ehkä aika tuhoton ikävä. Kesäaikana tottui, että pieni hömelö eläin pyöri koko ajan jaloissa ja raasti hermoja milloin milläkin tempauksellaan, eikä nyt lähistöllä ole ketään puremassa sormia tai varistamassa koirankarvoja ympärinsä. Tyhmää. Muuten en kyllä kotomaisemiin erityisemmin kaipaa. Eilen soittivat, että lähdenkö viikon päästä mukaan sukujuhliin. Ei mua nyt muuten ole kutsuttu, mutta vanhemmat sattuisivat tarvitsemaan juoppokuskia. Kuinka houkuttelevaa.

Sähköpostini ilmoittaa, että minulla on yksi lukematon viesti, mutta en löydä sitä mistään, vaikka kuinka pengon. Höh. Se on ihan varmasti joku ihailijakirje tai muuten vaan tunnustus erinomaisuudestani, mutta tyhmä sähköpostihässäkkä piilottelee sitä minulta. Epäreilua. Muutenkin vastaanottava suhtautumiseni koulun puolesta tulevaa tekniikkaa kohtaan alkaa vähän muuttaa sävyään. Tälle syksylle on jo nähty se yksi piinaava käyttäjätunnusrikko, eilen koulun kone meni solmuun edessäni tyystin syyttä ja opiskelijakorttiin sisältyvien älykkäiden toimintojen mentyä päreiksi minua juoksuteltiin viime viikolla pitkin koulua kuuntelemassa tiuskintaa. Tänään jo nauratti, kun koulun ruokalasta oli tiskikone tohjona ja soossit nautittiin kertakäyttöastioilta. Taitaa arvoisa Teknillinen yliopisto olla vielä vähän kesäterässä. Viimevuotinen hei-ei-me-osata-laittaa-tämän-salin-valoja-päälle -episodi on ehkä silti yhä suosikkini. Ei, en mä mollaa, naureskelen vain hyväntahtoisesti. Hallitsenhan minäkin yhtä paljon teknisiä vempeleitä kuin kädetön mies puolukanpoimintaa.

Mietin tässä, kävisinkö huomenna ostamassa sen takin, jonka viikko sitten jätin nuukuuksissani kauppaan. Takille olisi näillä keleillä tosiaan tarvetta, samoin kengille (Pikkuiset ballerinani eivät oikein handlaa vesilätäköitä, höh.), mutta minussa asuu semmoinen riivattu piheys, joka puskee pintaan vain tarpeellisten ostosten kohdalla. Kuudenkympin takki tuntuu aika hintavalta, kun Excelin budjettilaskelmat itkevät jo parin labyrinttiarvan ja suklaalevyn kohdalla. Lempifarkkujeni reikä on kasvanut niin suureksi, että olen joutunut siveyksissäni ja ompeluvälineettömyydessäni joutunut alentamaan ne kotihousuiksi, ja kamppailu kotihousujen ja kouluhousujen välillä on nyt noin 245-3. Mutta mihinkäs sitä nyt housuja tarvii, kun rahojaan voi pistää vaikka levyihin (Hemmetti, kun Krässinkin pojat meinaavat uutta levyä pukata pihalle, pitääkö mun sekin ostaa?) tai Teho-osaston ykköskauden dvd-pakettiin, joka piti tilata kalliilla ulkomailta ja joka on yhä kotokotona ja jota en varmaan ikinä ehdi katsomaan, kun katson vain jotain kuppaisia Mallikouluja kaiket illat. Nii. Hitto, kun eläminen on hankalaa.

Kaveri lähtee sunnuntaina katsastamaan vähän ulkomaita. Kävi ilmi, että minulla on (muka) ylimääräistä (muka) vapaa-aikaa pari päivää joskus lokakuussa. Kolme sekuntia ja jo oli halpalentoyhtiöiden sivut auki rinnakkaisissa selainikkunoissa. Olen oppinut pahoille teille, selvästi. En mä saanut mistään haaveilla, en ainakaan vielä tämän vuoden puolella. Mutta Berliini olis kyllä kiva... Lontooseenkin löytäis... Hmm...

Menen katsomaan Big Brotheria. Hah.

Vastaisku

2006-09-08T18:37:00.000+03:00

Olen yhä huonolla tuulella. Niin huonolla, että rykäisin kaupoille ja marssin kengät märkinä takaisin liian kalliin ruokakassin ja ihan peräti viinipullon kanssa. Nyt alkoi viikonloppu. Lojun yksin kämpillä, märisen ja määyn, vellon itsesäälissä niin antaumuksella, että maanantaina olen taas väkisin hyväntuulinen. Jätän toki itselleni takaportin: jos paska fiilis ei kestä maanantaiaamuun asti, saan tarttua pariin hyllyssä vinkuvaan tenttikirjaan ja masentavan suureen monisteläjään. Eiköhän näillä eväillä pärjätä.

Silppusin sipulia ruokaan ja kun reilun tunnin päästä alkoi lehtiä lukiessa itkettämään (Joo-o. Silmienmuljautus.), sietämätön kirvely katkaisi vollotusyritykseni kuin seinään. Ihan kuin olisi raakaa sipulia hierottu silmäkulmiin. Oli vissiin vähän tujua sipulia mulla sapuskana tänään, kun olivat huurut ihan kyynelkanaviin asti kätkeytyneet. Ärr, kuinka inhottavaa, ei saa tyttölapsi edes itkeä rauhassa. En enää ikinä syö sipulia.

Sen sijaan syön suklaata. Ja karkkia. Ja lakritsijäätelöä. Ja juon vinkkua päälle! Niin perkele! Kostan tälle tyhmälle päivälle niin voimallisesti, että soi. Siitäs saa, ja eilinen samalla mitalla. Mulle ei ryttyillä. Olenhan mä oikeasti ihana hymytyttö, enkä tämmöinen tyhmä känkkä.

Yllättävä käänne

2006-09-07T20:01:00.000+03:00

Käsi pystyyn, kuka ei arvannut, että eilisen höyryämisen jälkeen tulisi vaihteeksi keskivertoa paskempi päivä? Niinpä niin.

Äsken radiosta tuli biisi Zen Cafén tulevalta levyltä, jossa puhuttiin jotain solukämpästä, tonnikalapurkeista, palaneista kattilanpohjista, ikävästä, vanhoista lehdistä ja tekemättömistä töistä. Istuin lattialla läjä viimekeväisiä laskuharjoituspapereita sylissäni ja vetäisin mielessäni rukseja laulun listauksen perään. Uuvuttaa, siinä sanottiin. Rillipääpojan tilalle pitää vain vaihtaa takkutukkatyttö ja homma on melkolailla selvä. Nyt vain mietin, miksi kaljupäinen laulajasetä tekee jatkuvasti lauluja minun elämäntilanteestani. Viime levyllä oltiin vanhempien sättimiä lapsia, jotka haaveilivat kuudesta ällästä kirjoituksissa ja nyt ollaan sitten ahdistuneita ja irrallisuudentunteesta kärsiviä korkeakouluopiskelijoita. Taas pitää tuokin levy hankkia omaan hyllyyn. Olen aika helppo.

Paska päivä. Kiukuttaa, masentaa, koskee. Noudatan tunnollisesti biologian lakeja. Aamulla en löytänyt kesätumppejani mistään ja sormia palelsi koulumatkalla. Opiskelu mättää, tulevan viikonlopun riemulliset menot on peruttu ja itku hyökkäilee silmien takaa vähän väliä. Sade hakkaa ikkunalautaan raivostuttavasti epätahtiin. Uuvuttaa, ihan tosiaan.

Sinänsä on aika koomista, että tänään on torstai. Paholaisen keksintöä koko perhanan päivä.

Tulipas taas matkakuume

2006-09-07T09:25:00.000+03:00

Valokuvatorstain aihe on tällä kertaa uoma. Olen sivistymätön, eikä mulla ole tässä käsillä sanakirjaakaan uoman määrittelemiseksi, mutta käsittääkseni yleensä on jonkin sortin vesistöistä kyse. Laitetaan tämä nyt sitten vaikka taiteen piikkiin. Minusta tuossa wieniläisessä kadunpätkässä on nähtävissä uoma. Tuosta kun käveli läpi ja kulman ympäri, löysi italialaisen ravintolan, jossa oli paljon kovaäänisiä tarjoilijoita ja erinomaista apetta. Takaisin olikin sitten vähän vaikeampaa löytää, vaikka minun loisteliaat suunnistajanlahjani olivatkin matkassa mukana. No, mikäs tuollaisilla kujilla kulkiessa ja kun heittäytyy virran mukaan, voi uomaa pitkin päästä takaisin majapaikkaan.

Nähtiinhän me tuolla reissulla toki oikea jokikin, mutta Tonava kaunoinen oli vähemmän kaunis keväisessä harmaudessaan. Olen enemmän järvi-ihmisiä.

Klikkaamalla isommaksi.

Malli-ihminen

2006-09-06T17:39:00.000+03:00

Ryhdyin tänään kunnolliseksi. Nyt tahdon papukaijamerkin ja lämmintä kättä.

Kaikki alkoi siitä, kun heräsin ennen herätyskelloa. Kuten tarkkaavaisimmat lukijani tietävät, heräämiseen menee minulta perinteisesti 0,5-3 tuntia. Ei mennyt tänään. Joku virus on varmaan pesiytynyt muhun. Siinä sitten istuskeltiin sängynlaidalla kello 07:45 ja mietittiin, että mitäs puuhattaisiin seuraavat pari tuntia. Söin ravitsevan ja kovin kauniin aamiaisen, luin lehtiä, pötköttelin sängyllä, luin kirjaa, pukeuduin ja tein kaikenlaista muuta, mitä hyvät ihmiset yleensä aamuisin tekevät. Peiliinkin katsoin jo ennen kuin hississä. Olin suorastaan sädehtivä.

Koulussa vähän opiskelin, enkä torkkunut laisinkaan. Tein muistiinpanoja, tarkistin päivämääriä, soittelin puheluita kuin pieni sihteerikkö ja laadin pikkupaniikin maustaman lukusuunnitelman tulevia tenttejä varten. Koulun jälkeen kävin kaupassa, enkä ostanut ollenkaan suklaata, vain ruisleipää ja maitoa.

Kotona söin leipää, luin lehtiä, opiskelin ja sitten kirmasin lenkille. Metsikössä rymistelyn jälkeen kävin suihkussa, söin leipää, luin lehtiä ja opiskelin. Kohta syön ehkä vielä vähän leipää ja opiskelen hitusen. Sitten saan kai jo hellätä. Ihan tajuton päivä! En ole koskaan näin aikaansaava! Tälläisiäkö kunnon ihmiset ovatkin? Minä haluan ryhtyä tämmöiseksi aina!

Suurta ylpeyttä koin myös keittiötä katsellessani. Nuhjuinen opiskelijakämppä ja tiskialtaan vieressä on viisi tiskiharjaa ja kolme pullollista tiskiainetta. Kunnollisuus oikein huokuu tästä asunnosta. Ah.

(Noniin Blogger! Rullaa rullaa! Kyllä sä pystyt siihen! Jaksaa jaksaa! Koita nyt ees! Hop hop hop hop!)

Tänään ei vastaanottoa

2006-09-05T21:09:00.000+03:00

Olen vähän kärttyisällä tuulella. Osansa voi olla 9 tunnin koulupäivällä ja heikosti nukutulla yöllä. Näin ikäviä unia, taas. Päätä vähän särkee ja tekisi mieli blokata ympäristö eroon minusta pariksi-kolmeksi päiväksi.

Kai tämä on vain tämä erakkoluonteeni, joka tässä käy kitisemään. Olen viime aikoina ollut sosiaalinen ja menevä ja aurinkoinen ja ihana. Kahtena päivänä olen istunut vanhojen ystävien kanssa kahvilla puhumassa opiskelusta, asunnoista, ihmissuhteista ja rahasta. (Bää. Missä ovat siilit, Antti Tuisku, alkuaineet, seuranhakuilmoitukset ja muut vähemmän tosikot keskustelunaiheet?) Kämppisten kanssa olen kaveerannut reilussa viikossa enemmän kuin entisten kanssa koko vuodessa, yhden tytsän kanssa käynyt suuresti inhoamani bussipuhelun liittyen merenkulkuun ja koulussakin hölöttänyt vierustovereille useammalla kuin yhdellä kielellä. Ei kestä keho eikä nuppi. Tyypillisesti hengaan vailla ihmiskontaktia tunteja, joskus päiviä, ja nyt tuntuu koko ajan olevan jotain keskusteluntynkää meneillään. Kivaa on, mutta myös vähän uuvuttavaa. Huomiseksi kutsuttiin iltaa istumaan, mutta siirsin kohtaamisen hamaan tulevaisuuteen. Huoneen oven tyrkkäsin kiinni. En ole ihan parhaimmillani juuri nyt.

Ja täsmälleen nyt, kuin tilauksesta, puhelimeeni saapui ystävältäni typerä ketjuviesti, joka lupaa 10 vuoden epäonnea jos en vartin sisään lähetä viestiä kuudelle valitulle henkilölle. Voi nyt perkele. Näiden viestien keksijät saisivat päätyä samaan jalkapuuhun Big Brotherin känniääliöiden paikallislehtien tekstiviestipalsta-aktiivien kanssa. Jotain rotia nyt sentään.

Kaupassa oli tarjous, kaksi vadelma-karpalo-uutuus-megacool-suklaalevyä kolmella eurolla. Juuri, kun minun piti vähentää suklaan puputusta ja ostaa vain maitoa ja puolukkajogurttia. Nyt ne itkevät tuolla kaapissa, raukat. Aika kovaäänisesti. Kuuluu tänne asti... Äh.

Nenähuomio

2006-09-03T23:36:00.000+03:00

Nämä pitäis-mennä-nukkumaan-postaukset ovat aina parhaita. No, koen nyt kuitenkin oleelliseksi ilmoittaa, että tajusin tänään, että minulla on aika kammottava nenä.

Asia on toki ollut tiedossa aina, jos ei nyt peilin kanssa jutellessa niin sitten sitä yhtä vanhempaa painostani silmäillessä. Äitee sanoo nenäänsä aateliseksi ja mulla on tietysti kärsä samaa tyyliä. Olen tottunut siihen, miltä nenä näyttää suoraan edestä katsottuna (silliä janoavalta uudelta perunalta, ehkä), mutta tänään peilailin vessan kaapinovilla takaraivoani (turhamaisuus ajaa sitten vaikka millaisiin tekoihin) ja tajusin, että profiilini on aika... vuoristoinen. Leuallakin on melkoisesti tuota volyymia. Ihan hätkähdin. Onpa onni, että itseään ei hirveän usein tarvitse katsoa sivultapäin.

Toisaalta, pienenä minä ja paraskaverityyppi tapasimme kirjoittaa nimemme aatelishenkisillä etuliitteillä. Minä olin Murska de Murskanen ja kaveri oli von. Ehkä tässä olisi perusteita jatkaa tuota tyyliä.

Kävin ystävän kanssa kahvilla ja vaeltelemassa keskustassa. Kahdessa tunnissa saa yllättävän helposti parannettua maailmaa, ainakin jos maailma on tämmöinen pieni ja sievä. Tuuli aivan hullusti ja minulla oli päälläni hame, mutta onneksi se oli melko kapea, joten siveyteni ei joutunut uhatuksi. Vähän samantyylinen hame kuin tapana oli äsken katsomassani Mona Lisa Smile -elokuvassa. Näin sen vissiin kolmatta kertaa ja yhä pidin. Lehdessä joku kriitikko sanoi sitä kömpelöksi tyttöleffaksi, tai jotain sensuuntaista, mistä vähän pahastuin, sillä olen kömpelö tyttö, joka haluaisi, että suosikit ovat khuuleja ja katu-uskottavia, mutta asialle ei kai voi mitään. Minä vain satun pitämään elokuvasta, jonka pääosassa on Julia Roberts. Tsih.

Koitin opiskella tänään matematiikkaa. Ei siitä perhana mitään tullut. Tollo kuin tollo. Potkikaa mut ulos koulusta.

Nyt petiin. Hyvää yötä.

Sunnuntai-jee-jee

2006-09-03T10:54:00.000+03:00

Rasti seinään: eilisyö oli opiskelija-asuntohistoriani ensimmäinen kerta, kun en saanut nukuttua melun takia. Musiikinjytke kuului varmaankin muutaman kerroksen päästä ja basso tutisutti punkkaani. Lievästi ärtyneenä suunnittelin kiinnittäväni alakerran ilmoitustaululle sievän lapun, jossa lukisi Soittakaa parempaa musiikkia! Yst. terv. naapuri. Kyllä lauantai-iltaisin saa juhlistaa eloaan musiikilla, mutta semmoinen hölkkätekno ei ole hyväksi kenellekään.

Aamulla heräsin hipetihoppiin, joka oli peräisin omista stereoistani ja totesin, että ehkä minä en ole oikea taho valittamaan ihmisten musiikkivalinnoista. Sen sijaan tahtoisin tehdä kirjallisen valituksen sille pääkoppani osastolle, joka päättää unieni sisällöt. Viime yö oli täynnä ihan paskoja unia! Yhdessä unessa pikkupiski oli lopetettu minulle kertomatta ja toisessa paraskaverityyppi oli muuttamassa ikuisiksi ajoiksi Kanadaan ja läksiäisissä itkimme kuin pienet siat. Heräilin joskus aamuyöllä ja olin kovin yksinäinen. Ei edes kuulunut sitä piinaavaa musiikinjumpetta. Niin, silloin kuin jotain elonmerkkejä tahtoisi, niin mitään ei näy eikä kuulu missään. Epäreilua, hemmetti.

Luin aamun lehtiä puolitoista tuntia ja nyt mietin, että jotain sellaista voisin tehdä myös tenttikirjoille ja niille lukuisille monisteille, jotka hiljalleen lisääntyvät tuossa hyllyllä. Eihän tässä kyllä millään enää ehdi, kun on lähdettävä yhden turistin seuraksi kahville jo kolmen tunnin päästä. Viikonlopun ohjelmaan oli tarkoitus sisällyttää myös villakoirien nitistystä, mutta ei nyt huvita kyllä yhtään. Ja lenkillekin piti mennä. On semmoinen venyvä ja vanuva olo. Ääää. Nyt jotain ryhtiä tähän touhuun!

Jos polkee oikein kovaa eikä käytä jarruja, kaupunkiin pääsee puolessa tunnissa

2006-09-02T17:58:00.000+03:00

Tämä aamu sujui lehtiä lukiessa ja vielä on Aamulehti korkkaamatta. Olen ihan fiiliksissä tästä sanomalehtitulvasta. Tuntuu niin aikuiselta siemailla aamukahvia ja selailla Hesaria rumassa keittiössämme, jonka tuolit pettävät prsuksen alla. Maksakoon sitten vajaan 40 senttiä per aamu, on se jo sen arvoista.

Tämän päivän lehdessä oli juttu tyypeistä, jotka huristavat näin kesäaikaan laskettelurinteitä alas fillarilla. Mä tahdon kanssa! Nopeus saattaa kivuta seitsemäänkymppiin ja liika jarruttelu vain kaataa koko lastin, mutta silti. Pikkasen pähee harrastus! Onhan noita mäkiä laskettavaksi muuallakin, mutta pointti on se, että laskettelurinteiden luona on hissit. Eipä tarvitse ähkiä yhtään ylös kavutessa ja takaisintulomatkalla painovoima hoitanee hommat. Pakko päästä joskus kokeilemaan.

Kävin vähän kaupungilla ja bussimatkat kulutin pohtimalla, mitä muita asioita tahdon elämässäni vielä kokeilla. Yksi asia on jääkiekkomatsi: tahdon päästä näkemään livenä sitä kiekon sutimista, mieluiten ehkä ihan näiden paikallisten toimesta. En ole ikinä ollut jääkiekko-ottelussa. Penkkiurheilua vihaan periaatteen vuoksi ja urheilijoitakin aina välillä vähän solvaan, mutta kyllä silti tytsän olisi yksi lätkäpeli nähtävä elonsa aikana. Eikä mitään laimeaa peliä, vaan sellaista, jossa katsomossa huudetaan ja heristetään hotdogeja, välillä pompataan pystyyn hurraamaan ja heiluttelemaan fanirekvisiittoja ja matsin jälkeen itketään, kun suosikit hävisivät. Sellaiseen tahdon. Kukakohan veisi minut matsiin?

Sitten tahtoisin vielä lentää kuumailmapallolla (tietty), avantouida (sitä olen kyllä joskus ipanana tehnyt), nukkua ihan taivasalla sekä pelata rulettia oikealla rahalla. Tässähän on jo ohjelmaa vuosikymmeneksi.

Tänään minulle on soittanut kaksi ihmistä pyytäen lähtemään Kotkaan sekä yksi ihminen kertoen, että oli siivonnut kotokodon huoneestani kaikkea mahdollista oravan raatoa pienempää töhnää. Äidille kerroin, että asia ei ole minun ongelmani ja tytskille kerroin, että ongelmanani on VR, joka on jostain käsittämättömästä syystä laiminlyönyt Tampere-Kotka-luotijunayhteyttä epämiellyttävällä tavalla. Katsotaan ens viikonloppuna. Silloin olen taas yhtä säälittävää opintotukierää rikkaampi ja taajamajunassa surraaminen saattaa vaikuttaa ihan seikkailulta.

Näin viime yönä unta, jossa Blogilista ja kaikki siltä löytyvät blogit oltiin suljettu, koska tämmöinen toiminta aiheuttaa yhteiskunnan rapistumista. Oikein! Samassa unessa vietettiin häitäni, tosin minkäänlaista puolisoa minulla ei ollut. Mitäpä sillä, eipähän tarvitse jakaa valkosuklaakuorrutteista donitsiaan kenenkään kanssa. Nam.

Avaan oves sulle

2006-09-01T19:26:00.000+03:00

Mietin tässä, että mitä jos vaihtaisi alaa.

Istuin keittiössä lukemassa lehteä (Meille tulee nykyään se maksettu Hesari ja ilmainen Aamulehti. Ei tarvii mennä kirjastoon!), kun kämppis oli lähdössä ulos. Kävi perinteiset: huoneen ovi lukkoon, pikainen kouraisu liian tyhjään housuntaskuun ja perään melkoinen lasti kirosanoja. Avain väärällä puolella ovea. Kämppis soitti huoltofirmaan ja minä kipaisin pankkiautomaatille. Lopulta meillä oli rahaa yhteensä 24,40 euroa, mutta ovenavaajamies olisi tahtonut 25. Antoi se sitten kuitenkin ne 60 senttiä anteeksi ja kehaisi vielä asuntomme näkymiä. Komeaahaan tuota lähiötä onkin täältä yläilmoista katsella. Näkyy asfalttia ja betonimöhkäleitä ja ihan tuommoinen suuri savupiippukin.

Mutta siis! Puolen minuutin homma ja taksa on 25 euroa! Mä haluan tollaiseen duuniin kanssa! Kai siinä oli mukana perjantai-iltalisät ja huolimattomien opiskelijoiden kiusaamismaksut, mutta on se ihan hyvänoloinen korvaus kuitenkin. Meinattiin, että jos perustetaan tähän opiskelijamurjujen kupeeseen oma firma - ovenavausta 23 eurolla, myös viikonloppuiltaisin, jos ei ole muuta tekemistä. Kämppis ehdotti, että hyvännäköiset herrahenkilöt pääsisivät vähän halvemmalla, enkä tasa-arvon kannattamisestani huolimatta pannut suuremmin vastaan. Kyllähän siinä kuitenkin tilille kertyisi muutakin täytettä kuin tämänhetkiset 3,99 euroa.

Noh, yleisavainta sorvatessa täytyy pitäytyä vielä vanhalla alalla. Syksyn eka opiskeluviikko on takana ja vielä jaksaa riemua riittää. Ruotsin tunnilla osasin sanoja hej, ja, tack ja iltapäivän luennolla torkuin vain vähäsen. Viime kevään riippakivet vähän ahdistavat, mutta onneksi en ole ainoa. Yhtä harkka-perkeleen-työtä koitimme tänään setviä ihan porukassa ja huomasimme, että kukaan ei tajua siitä paskaakaan. Tuli yhteisöllinen olo, yhtä tyhmiä ollaan kaikki. Ahdistus helpotti samantien ja tyrkkäsin koko työn taas vähäksi aikaa syrjään. Näin asiat hoituvat. Varsinaisia isänmaan toivoja tässä.

Ei sillä, kyllähän tässä haasteita ja vaaroja kohdataan suorastaan päivittäin. Käsivarteni on yhä kipeänä eräästä välikohtauksesta kahvinkeittimen kanssa. On ihan palovammat ja kaikki, perhanan kodinkoneet, aion tappaa ne kaikki. Eilen tuli tiellä vastaan niin iso varis, että katsoin parhaaksi kulkea kauimmaista piennarta pitkin. Ja rappukäytävän valoista merkittävimmät ovat yhä sökönä. Hoh, mikä elämä.

Valoisa torstai

2006-08-31T09:18:00.000+03:00

Valokuvatorstai. Olisin halunnut osallistua valo-teemaan eilisillä taivaskuvilla, mutta likainen ikkuna ja maisemaa sotkevat betonimöhkäleet veivät niiltä vähän loistoa. Hieno oli taivas kuitenkin. Pinkkiä ja purppuraa.

Tämä kuva on ikuvanha ja pyörinyt joskus näytillä muuallakin. Tykkään siitä kuitenkin ihan possuna, ja kun tiedostonimi on valo.jpg, eihän tätä voi tuupata sivuun. Tämä on joulua jostakin menneisyydestä. Kuvasarjaan kuuluu myös hauskoja otoksia minusta kietoutuneena värikkäisiin jouluvaloihin, mutta ehkä ei niistä sen enempää.

Mössöä

2006-08-30T18:16:00.000+03:00

Mikko Alatalo söi mut. Niin, tai sitten vain #%¤&!:n Blogger on ollut kenkku. Äh.

No mitäpä minulla olisi ollut asiaakaan. Koulua, kirjastoa ja ruokakaupan jogurttihyllyä. Tuttua ja turvallista. Uutuuksia ovat liian tyhjä lukujärjestys, johon tänään järkkäilin täytteeksi muunmuassa ruotsia ja muita herkkuja, sekä kaksi uutta kämppistä, joista kumpikaan ei ole teekkari ja jotka muutenkin tuntuvat olevan varsin oivia ihmisiä. Keittiössä tulee istuttua lörpöttelemässä ihan eri tavoin kuin ennen, mukavaa. Eilen tein puolukkapiirakkaa ja tytsyille tuntui uppoavan hyvin. Puolukkapiirakasta pitävät ihmiset eivät voi olla läpeensä huonoja.

Eilen syksyni sai myös uutta sisältöä, kun tuo tv-viihteen lippulaiva, laatusarja Big Brother alkoi. Tuollaista sitä pitäisi taas kuukausitolkulla tuijotella. Jessus! Johan siellä jo ekassa jaksossa ruvettiin vetämään kaljaa ja esittelemään sukukalleuksia. En ymmärrä ihmisiä, jotka lähtevät vartavasten tv-ohjelmaan ryypiskelemään ja asuinkumppaneissa on tärkeintä se, että he ovat mahdollisimman hottei ja seksyi. Yäh. Ärsyttää ihan sikana, eli tv-koukku on taas taattu. Mikä siinä onkin, että huonot ohjelmat liimaavat persuksen penkkiin parhaiten? En tajua.

Kävin taas vähän jolkottelemassa metikössä ja nyt ovat jalat jauhelihaa. Urheilu on vaarallista, kyllähän tämä on aina tiedetty. Voisin kömpiä nokosille.

Jos tämäkään merkintä ei näe päivänvaloa, hermostun ja heivaan Bloggerin hemmetinkuuseen välittömästi. Niin teen.

Asioita, joita ei pitäisi koskaan tapahtua

2006-08-27T19:33:00.000+03:00

Järjestin levyhyllyni jälleen vallankumouksellisesti aakkosjärjestykseen. 51 koodia -levyn kotelosta löytyi Mikko Alatalon levy, eikä minulla ole käsitystä, että miksi.

Johnny on kotona

2006-08-27T14:54:00.000+03:00

Eilen, kun olin saanut touhut päätökseen ja vuokraamani elokuvan (Brokeback Mountain, oli "ihan kiva", kuten yleensä noille jättihypetyksille käy. Oli se kuitenkin kiinnostavampi kuin television älytylsä lauantaiohjelmisto. Heath on ehkä mun uusi lempparini.) katsottua, tuli taas se autio olo tuohon rintapieleen. Niin käy aina, vihaan sitä. Jotenkin vain se ympärillä ollut hulina ja ihmiset, olkoonkin kuinka ärsyttäviä tahansa, tuovat kadotessaan sen olon. Odotin omaan kotiin paluuta ja yksinoloa kovasti, mutta sitten kun ne saan, käy ahdistamaan. Tyhmää.

Onneksi alan jo oppia, että kyseessä on vain yhden illan juttu. Painuin pehkuihin ja aamulla olikin jo valoisempaa. (Kas.) Oli kivaa herätä pitkästä aikaa musiikkiin, kun kotokodossa ei ollut vehkeitä moiseen. Don Johnson Big Band ja Johnny's going home, mikäs siinä herätessä.

Aamupalajogurtin jälkeen sain järisyttävän virtapiikin ja ryhdyin taas vähän puuhailemaan. Tiskasin astioista pölykerrostumat pois, tyhjensin keittiöstämme vihdoin sen yhden tuntematonta-roinaa-kaapin, siistin ja järjestin omat kaappini ja hyllyni, pesin vähän jääkaappia, heivasin roskiin kolme pussia tavaraa ja yhden risan tuolin, vaihdoin kukkia sopivampiin ruukkuihin, tilasin Hesarin (Hyvästi pennoseni, tervetuloa sivistys.) ja lopuksi kävin lenkillä. Hyvänenaika. Se teki hyvää. Metsäpolulla rymistellessäni tunsin oloni suorastaan eläimelliseksi: tasaisesta jolkuttelusta ja puhaltavasta hengityksestä tuli väistämättömästi mieleen paksu, varmajalkainen suomenhevonen, jollainen on persukseni alla pomputellut lukuisia kertoja silloin ennen. Alaovella ihmettelin hiukan vastaantulijoiden arvioivia katseita, kunnes näin hissin peilistä, että näytin saunomisen MM-kisojen häviäjältä rääkättyine ruumiineni. Nyt suihkun ja kaurapuuron jälkeenkin vielä vähän hehkuttaa. Tällaisia riehaantumisia pitää varoa.

Heposia tuli taas järjetön ikävä. Tämä kesä meni ihan plörinäksi niiden suhteen - kertaakaan en kavunnut konin selkään. Oli niin paljon kaikkea muuta ja vanhan porukan aikatauluja oli mahdotonta sovittaa yhteen. Olisihan niitä heppoja toki voinut käydä muuten vaan morjestelemassa, mutta en oikein osannut. Muruillani on jo uudet hoitajat ja erilaisia huonoja tallitapoja, kaikki tallikaverini vaikuttavat jo jossain muualla ja pikkutytöillä ei ole aavistustakaan siitä, kuka olen. Tallielämästä tuntuu olevan todella lyhyt aika, mutta oikeasti tallikoirat ovat jo vaihtuneet nuorempiin ja pikkuvarsatkin ovat jo rutinoituneita aikuisia. Huoh. Joskus, kun olen iso ja rikas, teen paluun heppatyttöilyyn, teen varmasti. Nyt en pysty, enkä oikeastaan haluakaan.

Käsistä irtoaa nahka. Lellipentukourani eivät kestäneet yhtäkkistä siivousurakkaa. Nyyh.

Tukikohdan vaihtoa

2006-08-26T16:40:00.000+03:00

Kotiii! Halipusi oma koti!

Muutin. Tai en, sillä asuinhan mä täällä jo valmiiksi. Tavaraa oli kuitenkin kertynyt yksi farmariautollinen, joka jakaantui viideksi hissikuormalliseksi. Rappukäytävän ikivalo oli pimeänä ja lähin valokatkaisija irti niin, että isi sai siitä säkärin. Pimeää työtä oli siis se puuha.

Kävimme myös shoppailemassa. Koska kyseessä oli isä-tytär -shoppailukierros, kassiin kertyi 1 kpl nettipiuhaa, 1 kpl antennipiuhaa, yksi optinen hiiri (Kätevä kiertotie hiirimatto-ongelmaani, eikös?), 2 kpl käsipyyhkeitä (Isi murisi vähän tässä kohtaa.), kassillinen ruokaa sekä Jaakko Tepon dvd (isille). Olimme tehokkaalla tuulella.

Isi lähti ja minä jäin purkamaan laatikoita ja virittelemään piuhoja. Nyt on keväällä aloittamani huoneen uudelleenjärjestely valmis. Tietokone on tietysti ahtaimmassa mahdollisessa nurkassa ja tuoli kolkkaa koko ajan selän takana olevaan vaatekaappiin, mutta ehkä se on vain hyvä juttu. Ei tarvitse istua tässä koneella sitten kaiken aikaa. Sängyssä pötkötellessä näkee taivaan, se on kivaa. Vähän kuin olisi retkellä tai jotain.

Tein salapoliisintyötä postilaatikolla ja tänne tulleista kirjeistä päätellen minulla on taas uusia kämppiksiä. Ketään ei ole kyllä näkynyt, mutta eiköhän tänne joku kohtapuoliin ilmaannu. Aika jänskää. Postit eivät kyllä kaikkea kerro, sillä kirjeitä oli myös jollekin Jannelle ja Robertille. Tyttökämpässä. Täällä ei ole yli vuoteen asunut yhtäkään Jannea eikä Robertia eikä muitakaan herrahenkilöitä, mutta mikäs sitä estää jakamasta heidän postejaan yhä tänne. Robertin kirjeessä luki päällä, että sisällä äänestysohjeet, terveisiä USA:sta. Vein kirjeen alakerran palautuslaatikkoon, enhän soisi Robertin äänen jäävän käyttämättä.

Postissa oli tullut myös lappuja, että tässä talossa on havaittu torakoita. Yhdessä niistä oli tarkat kuvat mahdollisista alivuokralaisista. Hrr. Viime syksynä meillä oli kärpäsongelma, joka meinasi käydä ihan piinaavaksi, mutta ottaisin sen kymmenen kertaa mieluummin kuin torakat. Jos näen yhdenkin tässä asunnossa, lähden kiitäen vetämään. Murju saa olla murju, mutta torakoita en kestä.

Nyt lähden varaamaan pyykkivuoroa. Oli kiva tulla kotiin.

Rähinää

2006-08-24T22:13:00.000+03:00

Äh, tärisyttää. Ekaksi oli Teho-osasto ja meni helkkari lopettamaan kautensa perinteisen tiivistapahtumaiseen jaksoon, jossa useampi vakiohenkilö jäi verissään lojumaan nurkkiin. Kiitos tästä. Voisiko joskus käydä niin, että niillä lääkärityypeillä on hetkisen aikaa vähän parempi mäihä? Masentaa tuommoinen.

Heti tv-draaman perään esitettiin episodi aidosta reality-elämästä. Suoritimme pikaisen perheriidan, joka sai alkunsa ryttääntyneistä lehtileikkeistä (Aika hyvä, vaikka musta se loppunut appelsiinimehu on yhä top-listan kärjessä.) ja sisälsi mekkalaa enemmän kuin sielu meinaa sietää. Ei nyrkkejä tällä kertaa, joten pistesaldo jäi vähän vajaaksi siltä osin. Lopetin mielipiteenilmaisuni repliikkiin "Kyllä mä oon tottunut siihen, että oon se paskempi lapsi, mutta olisi kiva, jos edes joku olisi joskus mun puolellani." Oh the drama.

En oikeasti jaksaisi tätä enää. Olen murrosikäni elänyt, miksi mut sotketaan näihin juttuihin vieläkin? Jostain syystä minä aina päädyn riitojen keskipisteisiin ja saan syyt niskoilleni, vaikken ole ollut rähinän alkumetreillä mitenkään osallisena. Ja minähän olen ihan sopuisa ihminen! Ylihuominen muutto taas pois täältä tuntuu hyvin houkuttelevalta nyt just. Miten se onkin, että näin viehättävällä ihmisellä voi olla näin raivostuttava perhe? En voi käsittää.

Kävin piilottamassa siskon keksit. Olen todella kova tekijä näissä kiistatilanteissa.

Koulun sähköposti- ynnä muut tunnukseni eivät toimi vieläkään. Koko kesänä en ole saanut siihen laatikkoon muuta postia kuin spämmiä jostain liiton kesäpäivistä, mutta nyt kun en pääse sisään, olen varma siitä että siellä on vähintään kirje presidentiltä. Ärsyttää. Asian saan toivottavasti selvitettyä jo ensi viikolla, mutta pieni sisäinen hikarityttöni vetää vähän pultteja jo nyt. Onneksi tein kurssivalinnat jo pari viikkoa sitten, nyt varmaan repeäisin niiden kanssa. Hah. Innokkuuteni koulunkäynnin suhteen kohtaa aina huippukohtansa loman viimeisellä viikolla. Kyllä tämä tästä taas notkahtaa.

Kaupassa oli tänään vanhenevia Susette-vanukkaita alennetuin hinnoin. Kerrankin jotain riemullista iltapalaa.

Ihmisen paras ystävä, viisi kirjainta

2006-08-23T22:26:00.000+03:00

Jotenkin tämmöinen kevyen hysteerinen päivä. Mulla on liian vähän tekemistä, ihan selvästi. Pyöräilin kahteen otteeseen kylillekin vailla sen kummempaa asiaa sinne. Ette ylläty seuraavasta: ohjelmaan kuului kirjaston lehtisalia ja labyrinttiarpoja. Ei kummempaa menestystä. Kirjastossa oli vauva, joka huvitti itseään huutelemalla GÄÄ sillä tavalla kovin hätkähdyttävästi. Puoli minuuttia hiljaista lehtisalikohinaa ja sitten kirkkaalla lapsenäänellä GÄÄ. Koitin paheksua kovasti. Oikeasti teki itsekin mieli huudella merkityksettömiä tavuja. On kovin levoton olo.

Piski on ollut kovin osallistuva tänään. Istuin lattialla ja ratkoin ristikkoa (rangaistus=aresti, ihan jatkuvasti) ja koira äänesti persuksellaan. Koko sen olemus sanoi, että diipadaipa, tässä nyt vain istuskelen ja pohdin ydinfysiikkaa, eipä tässä mitään lailatilai, OHO TSORI olitkos sä jotain tekemässä tässä? Siirryin tyhjentämään astianpesukonetta ja koira päätyi kököttämään olalleni kuin papukaija. Koitin opettaa sille kirosanoja, tuloksetta. Ei ole merimieheksi siitä elukasta. Voin kertoa, että on jännittävää asetella äiteen perintökermanekkaa keittiön ylähyllylle kuusikiloinen piski olkapäällä. Jotain jänskää piti tähänkin päivään saada.

Kamerasta löytyi kuva, jossa kolmannellekymmenelle päässyt ystäväni makaa lattialla ilmatäytteiseen makuualustaan kietoutuneena. On tuo kamera sitten näppärä vehje. Enpä olisi tuotakaan hetkeä ihan heti muistanut ilman todisteaineistoa. Miten sitä ihmiset pysyivät kärryillä tekemisistään aikana ennen kaikenmaailman digi- ja kännykameroita? Tai ehkä he eivät pysyneetkään ja olivat ihan tyytyväisiä siitä. Tsih.

Viuhahtaja

2006-08-23T11:20:00.000+03:00

Mikään ei piristä aamua yhtä kivasti kuin rehellinen viuhahdus. Täytyy painaa mieleen, että vaikka koira vinkuisikin ulos, kannattaa pukea ylleen jotain muuta kuin pyyhe, vaikka kuinka olisi tulossa suihkusta. Se perhanan piski löytää kuitenkin jonkun siilin ja kädet solmuuntuvat naruun ja siinä sitä sitten mennään. Naapureille terveisiä.

Näin taas unta töistä, mutta tällä kertaa se ei ollut painajaisuni, kuten yleensä. Puolitoista viikkoa lomaa alkaa siis vaikuttamaan. Ihan positiivista kehitystä, mutta on se nyt aika ankeaa nähdä unia kesätöistä. Vähän vauhdikkuutta, kiitos. Kohta on taas aika nähdä painajaisunia tenteistä ja laskuharkoista, mutta vielä tässä olisi muutama yö aikaa leppoisille lomaunille. Jooko?

Jaaha, nyt näyttäisi ikkunasta kurkattuna siltä, että keinuun solmitun hihnan perässä on enää tyhjät valjaat. Täytyy lähteä kattelemaan, löytyisikö niiden valjaiden sisältökin jostain. Hohhoijaa.

A B C D E F G

2006-08-22T16:17:00.000+03:00

Kaveri soitti aamulla ja kertoili horror-tarinoita silmäleikkauksestaan. Omia silmiäni alkoi heti kutittaa. Hitto, eipä ole paljon luonnottomampaa asiaa kuin silmien sorkkiminen. Yyyh. Melkein yhtä ällöä kuin navan kaivelu, mikä on minusta todellakin niin iljettävää, että kantapohjissa asti kihelmöi kun mietinkin sitä. Hrr.

Viikonloppuna pitäisi muuttaa taas kodista kotiin. Pakkailin jo vähän. Yksi suurehko pahvilaatikko täyttyi tavaroista, joita en ole tuonut tänne mukanani keväällä. Jotenkin sitä omaisuus vain lisääntyy. Takavarikoin vanhempieni kirjahyllystä kaikenlaista minulle kuuluvaa tavaraa, mitä ei tosiaankaan tarvitsisi kantaa pieneen murjuuni, kuten vaikka oman ekaluokan Aapiseni. Öh. Voinhan mä tarvita sitä, jos vaikka unohdan aakkoset. Ei ole mitenkään mahdollista, että jättäisin noin tärkeää kirjaa tänne. Rippiraamattu jäi vielä hyllyyn, samoin Opi saksaa Akun ja Mikin kanssa, mutta tällä tahdilla nekin päätyvät muuttolaatikoiden pohjille pyörimään viimeistään parin vuoden päästä. Olisipa hienoa olla semmoinen Nuuskamuikkunen, joka saa omaisuutensa mahtumaan yhteen reppuun ja jonka nurkat eivät pursua kouluaikaisia, kuumailmapalloja esittäviä taideteoksia ja lehtileikkeitä vuodelta 1997. Hitto.

Mietin tässä, että pitäisikö huolestua, kun kaikilla koulun sivuilla, myös muunmuassa sähköpostissani, herjataan että käyttäjätunnukseni ja/tai salasanani ovat virheellisiä. Ovatkohan ne potkineet mut ulos koulusta? Senkin surkea teekkarinretale, tänne ei oo takas tulemista! Käsittääkseni tänä vuonna ei tarvitsisi suorittaa sitä ihanaa rumbaa salasanojen, tunnusten, lupien ja valtuuksien kanssa, mutta eihän sitä tiedä. Tieto asiasta löytyisi varmaan netistä, mutta kaikki info on näppärästi salasanojen takana. No, mitäpä sitä lomalla päätään vaivaamaan. Olisin vain tahtonut kurkata, mille luennolle mun pitäisi suunnata ensi maanantaina, mutta ei sitten. Ehtiihän tässä vielä. Luulisin, että koulun ovesta mut vielä päästetään ilman sen kummempia tunnuskoputuksia tai salaisia kättelyitä. Jos ei, voin käyttää talveni tankkaamalla Aapista. Hii-rel-lä on aak-ko-set, kaik-ki haus-kat kir-jai-met. Jes.

Millionaire in the making

2006-08-21T21:31:00.000+03:00

Pitikin puhua noita levyjuttuja eilen. Nyt minulla on sitten se Egotripin viimeisin levy. Parin puolihuolimattoman kuuntelun perusteella vaikuttaa oikein oivalta. Nämä ajat eivät ole meitä varten -veisu tuntuu oikein kodikkaalta, sillä pätkä siitä on kännykkäni herätyssoittoäänenä. Huomenta vaan.

Levyn hankintaan oli oikein hyvä syy. Aamukahvit meinasivat mennä väärään kurkkuun, kun vilkaisin lehdestä eilisen Keno-numerot. Oli hyviä numeroita ja minusta tuli satalappusta rikkaampi. En ole koskaan voittanut mistään uhkapelistä 15 euroa enempää, joten aika kuningasfiilis siitä tuli. Kaveritytskä mukaan kaupungille ja kioskin kautta piknikille juhlimaan voittoa. Oli muuten melkoisen juhlallinen piknik, sillä ystävällä oli mukana juhliensa rääppeet ja niinpä me sitten istuimme puistossa järven rannalla ja sorsat kateellisina katsoivat vierestä, kun tytskät lappasivat lohirullaa ja piimäkakkua Nalle Puh -lautasilta suoraan ääntä kohti. Sateen sattuessa kipaisimme kaljabaariin raaputtamaan labyrinttiarpoja, joista voitimme yhteensä 13 euroa (ostettujen arpojen määrää ei paljasteta). Yksi kolikko päätyi hedelmäpeliin ja siitäkin irtosi 4,20 euroa. Onneni on pohjaton! Kotimatkalla isin kyydissä natustimme vadelma-karpalosuklaata ja mietimme, että tällaisia päiviä lisää.

Illalla vietin vielä isäni kanssa laatuaikaa. Olen ihan äiteentyttö, mutta isän kanssa meillä on ehkä enemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Melkein sama koulutusala ja muuta semmoista. Hirveän sosiaalisia juttuja eivät yhteiset puuhamme kyllä ole, tänään kävimme kirjastossa lukemassa lehtiä ja kotona katsoimme elokuvan. No kyllä siinä ainakin tusinan verran sanoja vaihdeltiin. Kirjastossa vinkkasin isille Pink Floyd -jutun Soundista ja leffan aikana isi toimi filminkeskeyttäjänä, kun valmistin piskille ruokaa. Välillämme on suuri yhteys.

Elokuva oli Walk the Line ja se oli hyvä. Se on ollut katsottavien listallani jo pitkään, eikä kyllä turhaan. Reese Witherspoon on ihana. Vähän kyllä tekisi mieli rutista kliseisestä tarinasta (huono lapsuus-menestys-onneton rakkaus-romahdus, juopottelu ja yleinen epäonnisuus-kaiken pahan kumoava nainen-uusi menestys-ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti) (ai niin joo, spoilerivaara!) mutta se on kai kiellettyä, kun kyseessä on ainakin suunnilleen todelliset tapahtumat. Jokin aika sitten näin elokuvan Ray, jossa oli paljon samaa tämän kanssa. Minkäs teet, kaipa se noiden muusikoiden elo on sitten noin vaiherikasta. Kyllä se on ainakin elokuvallisempaa kuin tämän tytsyn huisin jännittävät meiningit, vaikka vauhdikas kesähän tässä on nytkin takana. Luulen, että mikään filmiyhtiö ei saisi Reeseä keikistelemään Murskana, joka saa Kenon viitostasolla kaikki numerot oikein. En kyllä panisi sitä pahakseni, jos näin kävisi. Reesellä täytyy kyllä olla sitten se tummempi tukka.

Surkuttelua ja meeminpoikanen

2006-08-20T21:04:00.000+03:00

Kesä on loppu. Se on nyt päätetty. Kunhan saataisiin nämä kelit mallilleen ja sijaintini päivitettyä, olisi tyytyväinen. Tahdon syksyn nyt.

Eilen lähdin juhlista kesken pois. Siinä kotiin kävellessäni koitin pohtia, mikä otti päähän niin lujaa, että itketti ja kiroilutti, mutta en millään keksinyt. Ei mikään ja kaikki. Harmitti, kun piti kesän päätös pilata sillä tavalla ja olla ilonpilaaja muillekin, mutta kai se on niin, että itku liian pitkästä ilosta ja paska mäihä, muttei maha mittää. Onhan tämä kesä ollut melkoisen villi ja hyväntuulinen. Ei mikään riemu kestä kuukausitolkulla, varsinkaan tämän pään kanssa.

Tänään ohjelmassa oli sukulaisvierailua ja kiristävää housunvyötäröä ja pahaa possunlihaa. Äsken tuli piskin kanssa riitaa ja se kuriton elukka puri mua sormesta. Sattui, mutta enemmän kyseessä oli harmitus, joka kävi itkettämään. Helkkari. Koirakin käy kiusaamaan. En tiedä, onko kyse vain löyhästä kasvatuksesta vai onko sillä koiralla oikeasti jotain päänupissa vialla. Se nimittäin saa sellaisia psykoottisia kohtauksia, jotka syntyvät ilman syytä ja joita se ei tunnu enää muistavankaan puolen minuutin päästä. Leikitystilanteissa piski tuntuu välillä unohtavan kesken askelluksen, että missä se on ja mihin se on menossa. Eilen koira sai raivokohtauksen vaatekaapin ovelle, kun auoin sitä koiran vieressä kesken piskin päiväunien. Kai niitä tärähtäneitä yksilöitä mahtuu jokaiseen lajiin.

Blogeissa kiertänyt kirjameemi on näköjään vaihtunut levykyselyksi. Vaikka olen hyvä lainaamaan kirjoja kirjastosta, on niiden lukeminen ollut viime aikoina, oikeastaan viime vuosina, vähän takkuilevaa ja siksi siihen kirjameemiin oli vaikeuksia vastata. Koitetaas tätä versiota. Kysymykset nappasin Tiialta, on kai tämä muillakin ollut jo.

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi:
Helkkarin vaikea kysymys heti kärkeen. Ensimmäinen levyni oli Taikapeilin Suuri salaisuus, joka teki elämästäni ainakin entistä musiikkipitoisemman, jos ei muuta. Koko lapsuuteni kuuntelin kyllä isin levyjä ja tykkäsinkin niistä, mutta ihan oma levy oli kuitenkin melkoisen kova juttu. Olisi tietysti päheetä, jos olisin kakarasta asti kuunnellut jotain intellektuelleja ja katu-uskottavia juttuja, mutta olen populaarikulttuurin lapsi, byääh.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran:
Levyhyllystäni löytyy ainoastaan yksi levy, jota en olisi kuunnellut useammin kuin kerran. Se on joku Alanis Morrissette, jonka ostin jonkun osta-näin-monta-levyä-tällä-hinnalla-tarjouksen mukana lontoolaisesta levykaupasta, kun olin Lontoossa ja teemaan kuului ostaa levyjä, joista ei oikein tiedä mitään etukäteen. Vuosikaudet olen säilönyt sitä hyllyssäni ja miettinyt, että kyllä se vielä joskus saa palata soittimen sisälle, mutta vielä en ole sitä tehnyt. En ole raaskinut luopua levystä, sillä onhan sillä jo rutkasti tunnearvoa. Tiedä vaikka, jos ryhtyisin Alanis-faniksi joskus vanhoilla päivilläni.

Varsinaiseen kysymykseen voisin vastata Travisin The Invisible Bandin tai The Rasmuksen Inton, joka teiniaikoina pyöri niin ahkerasti, että kaksi ekaa biisiä ovat jo rikki. Travis on mulle ysiluokkaa ja angstia ja kaikenlaista sisäistä myllerrystä, ja vaikka en bändistä nykyään enää niin erityisesti välitäkään, on tuo levy kovin, kovin rakas.

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
En mä jaksaisi yhtäkään levyä loputtoman pitkään. Lempilevyjä täytyy varoa soittamasta liikaa, sillä muuten ne käyvät ärsyttämään. Autiolle saarelle ottaisin kenties sen kokoelmalevyn, jonka kokosin jokin aika sitten vanhoista lempipiiseistäni. Tai voisihan sinne ottaa jonkun ihan tuntemattoman levyn, olisipa ainakin aikaa perehtyä. Välttelen helposti kaikkea vähänkään "vaikealta" vaikuttavaa musiikkia, mutta olisi hienoa noin pakon edessä saada joku huipputeos aukeamaan.

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon:
Olen kertonut ennenkin, että elämäni suurin fanituksen kohde on Spice Girls tuolla kimaltelevalla 90-luvulla. Ekaa ja tokaa levyä fanitin kuten vain 10-vuotias tyttölapsi voi, ja Spaissarithan tekivät asian helpoksi niillä värikkäillä roolihahmoillaan, tolkuttomalla oheistavaramäärällään ja jopa sillä elokuvalla, jossa ei ollut paljonkaan järkeä ja joka oli i-ha-na. Mulla on se jossain vieläkin VHS:llä. Hih.

5. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Monikin, mutta Zen Cafén Laiska, tyhmä ja saamaton teki sen näyttävästi ja jo ensikuuntelulla. Vähän outoa, kai. Tuo oli mun abikevääni soundtrack ja vieläkin saan tuosta nimipiisistä mieleen ihan hirveän määrän asioita siltä ajalta. Se oli kuitenkin aika jännä kevät.

6. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi:
Hmm. No lemppareilta toki toivoisi lisää ja lisää levyjä, mutta on vaikeaa sanoa, mitä muuta toivoisin. Joku lempiartistien yhteislevytys olisi tietenkin komeaa, ellei se sitten olisi ihan paska. Eh. En mä keksi mitään kunnollista esimerkkiä.

Eiku joo! Ala-asteen aikaisen koulu"bändini" tuotoksia olisi älyttömän hauskaa kuunnella nykyään. Mä mukamas soitin koskettimia siinä, mutta ei me koskaan kai saatu edes yhtään biisiä soitettua yhdessä loppuun asti. Maailma on menettänyt minussa uskomattoman muusikon.

7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty:
Mä en olisi kovin pahoillani, vaikka Smurffit olisivat jättäneet levyuransa kokonaan väliin. Niin paljon olen sitäkin kidutusta kuunnellut olosuhteista johtuen. Kuolema.

8. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa:
Don Johnson Big Bandin kolmosta. Viikontakainen keikka sai taas hyrräyksen pintaan, voi himskatti sentään. Tulee lämmin olo.

9. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella:
Egotripin uusin on yhä hankkimatta ja siis kuuntelematta. Tähänastiset sinkut ovat olleet ihania ja suorastaan sydämeenkäyviä, mutta jokin pihi piru on yhä pidätellyt mua levykaupan kassalta poissa. Sen levyn aika tulee kyllä vielä joskus ja luulen, että tykkään siitä ihan hirmusti. Nyt kun on kaikkia muita tykkäyksiä alla jo ennastaan, voi Egotrippi jonottaa vähän aikaa. Ja ehkä se levy päätyy alekoriin joskus tulevaisuudessa.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
En mää. Tehköön ken tahtoo.

Tuli parempi mieli. Täytyykin mennä vähän plaraamaan levypinoja.

Kotkanpoikii ilman siipii

2006-08-18T14:36:00.000+03:00

Elämä on aika hienoa, kun voi vain lähteä ja jättää keittiön pöydälle lapun, jossa lukee Lähdin Kotkaan, tulen aamulla. Loppujenlopuksi tulin takaisin jo yöllä, mutta spontaanilla retkimielellä menin ystävän sohvalle nukkumaan. On kivaa, kun on ystäviä ja niillä sohvia. Niin kivaa, että aamulla ystävän poissaollessa minä ja toinen vieras tartuimme tiskiharjaan ja imuriin ja puunasimme kämpän putipuhtaaksi. Kaupasta noudin Sukulakuja ja pihalta riivin kukkia vesilasiin. Ystävä täytti vuosia.

Kotkassa oli paljon kivannäköisiä taloja, venäjänkielisiä tienviittoja sekä aivan liian monta yksisuuntaista katua. Jossain satunnaisella huoltoasemalla hävisin 3,9 euroa hedelmäpelissä. En syytä siitä kuitenkaan kaupunkia. (Pidän kyllä mielessäni, että Kuopiossa voitin kerran kuusi euroa. Köh köh.)

Ulkona sataa. Mahtavat maajussit riemuita, mikäli asialla on tässä vaiheessa enää mitään merkitystä. Poikkeuksellisista sääoloista puhuttaessa mietin aina maanviljelijöitä, en oikein tiedä miksi. Jotenkin käy niitä sääliksi. Ekaksi vettä tulee parina vuonna niin maan perkeleesti, että pelloilla täytyy käydä soutelemassa, mikäli haluaa satoaan käydä tutkimassa. Kun vihdoinkin näyttää tulevan vähän kuivempi kesä, siitä tulee historiallisen kuiva, eikä mikään elollinen kasva mihinkään. Kyllä mua ottaisi päähän. En ryhdy ikinä maanviljelijäksi. Ei ole mun heiniä se. (Haa-AA mikä sanaleikki! Oon niin pro!)

Hyttynen on pistänyt varpaaseeni. Jestas kun on ärsyttävä kohta raapia.

Jätelöö, jätelöö

2006-08-17T12:28:00.000+03:00

Valokuvatorstaissa ollaan tällä viikolla onnellisia. Kuvan valitseminen oli vaikeaa, olen tänä kesänä ollut ehkä onnellisempi kuin koskaan. Olen vähän ailahtelevaista ihmistyyppiä, mutta tämän kesän aikana on menty melko tasaista käyrää reilusti plussan puolella. Kevät oli näin jälkikäteen ajateltuna aika rankka, mutta jotenkin se sysäsi vain kesän parempaan vauhtiin. On ollut niin paljon riemua ja odottamatonta hupia, ettei meinaa ihmislapsi moista kestää.

Melkein mikä tahansa viime kuukausina postaamani kuva olisi siis sopinut teemaan, mutta valitsin nyt lopulta tuon. Olin ystävineni jäätelöbaarissa. Olin sitä mieltä, ettei minun edes tee mieli jäätelöä, mutta marssin kuitenkin tiskille. Takaisin palasin tuon kulhon kanssa. Yksi pallo vadelma-persikkaa, toinen mango-meloonia, päälle reilusti suklaakastiketta ja ripaus nonparelleja. Onni.

Jään odottamaan synkempiä hetkiä.

Listoja

2006-08-16T22:16:00.000+03:00

Olen lörpötystuulella. Telkkarista ei tule mitään.

Ostin yhtenä päivänä itselleni muistikirjan. Jokaisella sivulla on jokin tuommoinen typerä ei-mikään-eläin-eläin ja vaaleanpunaisia tähtiä ja muuta vähän höperöä, mutta mullehan ne toki sopivat. Muistikirjan ostin, jotta voisin kirjoitella listoja. En ole pitkään aikaan tehnyt sellaisia (Enkä muuten lukenut Erlend Loen Supernaiivia, joka on yksi lempikirjoistani, olenhan tämmöinen naiivi nössykkä itsekin.), mutta hyvinhän lähtivät listat pyörimään. Muistikirjastani löytyy jo tarpeellisia tavaroita -ostoslista (lipastontapainen, jatkojohtoja, se perkeleen hiirimatto), näkemättömiä elokuvia -lista (Brokeback Mountain, Walk the Line, Ice Age 2), ostamattomia levyjä -lista (Egotrippi, Mew, Scandinavian Music Group) sekä tietenkin ikuinen suosikkini, tekemättömiä asioita -lista. Se pitää sisällään monta ihanaista kohtaa, kuten pyydä työtodistus, sohvatyynyt, AUTOKOULU, jatkojohtoja (kertaus on jne jne), Markukselle isompi koti, valokuvia sekä opettele kirjoittamaan vähän selkeämmin. Hihi. Listat ovat kivoja. Olisi kamalaa, jos joskus päätyisi tilanteeseen, jossa jokainen listan kohta olisi läpikäyty. Varmuuden vuoksi listoihin täytyy kirjoittaa kaikenlaista vaikeasti saavutettavaa, kuten hanki elämä, pelasta maailman ryhävalaat tai sitten tuo opettele selvempi käsiala.

Tuon kynän muuten pöllin töistä. Kaverilta loppuivat kesätyöt samana päivänä kuin minulta ja hän kertoi saaneensa firmasta läksiäislahjaksi jonkun kirjan ja vieneensä itse työkavereilleen suklaapatukat. Hah. Minä varastin yhden Veikkauksen kynän, sen telttamaisen työpaidan sain ihan luvan kanssa pitää. Yritin kyllä tarjota sitä pomolleni, mutta häntä ei jostain syystä kiinnostanut. Olisi sittenkin pitänyt koittaa sitä suklaapatukkaa.

Kuvassa näkyy myös kärpänen, jonka kanssa olemme tänään tehneet niin paljon tuttavuutta, että olemme päässeet jo sinutteluasteelle. Hän on Henri. Koitin kertoa Henrille, että eilisillan surraajalle ei käynyt kovin hyvin (Teekkarikalenteri 2005-2006 koitui lopulta sen öttiäisen kohtaloksi.), mutta Henri ei näytä olevan millänsäkään. Koitan opetella suvaitsevaiseksi kaikkia lajeja kohtaan, MUTTA SE ON VITTU VAIKEAA, KUN JOKU HELKKARIN HYÖNTEINEN KIPITTÄÄ MUN KEHOLLANI. Jumankauta.

Mars matkaan

2006-08-16T20:14:00.000+03:00

Heräsin tänään varttia vaille yksi. Päätin siinä, että josko tältä päivältä jätettäisiin päiväunet väliin. On siis pitänyt puuhailla kaikkea muuta.

Siivosin vähän ja löysin suunnilleen 71 hiuspinniä huoneestani. Heitin roskiin hyvin paljon paperia ja pyykkikoriin hyvin monta likaista sukkaa. Oli onni käpertyä nojatuoliin, jossa kerrankin ei ollut läjää vaatteita, laukkuja, kirjoja, kenkiä (?), levyjä, teknisiä laitteita ja postikortteja Portugalista. Järjestin hyllyyn kolme lehtikotelollista lehtiä. Imurointi jäi, koirankarvaa on joka puolella ihan tuhottomasti, mutta jotenkin nyt tuntuu, etten kestä imurinkaltaisia kovaäänisiä laitteita. Isi leikkaa ikkunan takana pensasaitaa ja sahan siritys tuntuu takaraivossa asti. Olen kuitenkin melko tyytyväinen itseeni.

Löysin kadoksissa olleen Carpark Northin levyni kannettavasta cd-soittimesta. Typerä soitin. En edes ikinä käytä sitä, ja sitten se kehtaa imeskellä lempilevyjäni koko kesän. Höh.

Kävin kirjastossa lukemassa lehtiä, kuten tapoihini kuuluu. Joku häiskä oli epäreilusti ottanut uusimman Soundin haltuunsa, joten luin Tieteen Kuvalehdestä, että jotkut tutkijatyypit ihan tosissaan käyttävät aikaansa miettimällä, että mitä ihmisille sitten tehdään, kun maapallo kosahtaa. Marsiin voitaisiin kyhätä jotain tehtaita, jotka saasteillaan lämmittävät koko planeettaa ihmiseloon sopivaksi ja toisaalla suunnitellaan avaruushissejä, jotka sitten roudaavat ihmiset paikalle. Joku on myös laskeskellut, että kun ihmiskunta saa tuhottua senkin planeetan on tekniikka ehkä mahdollistanut reissut muiden tähtien kulmille. Pakataan porukka alukseen, matkustetaan 20 vuotta melkein-valonnopeutta ja taas on ihmisille uutta lääniä temmeltää. Jes.

Tahtoisin tietää, että kuinka paljon joku taho käyttää rahaa näiden suunnitelmien pyörittämiseen. Siis tämähän on vitsiä, eikö? Jotain uutta scifi-sarjaa? Ette te voi olla tosissanne! Jos tosiaan maapallo saadaan niin kelvottomaan kuntoon, että asuminen ei ole mahdollista, niin eikö vaan voitaisi kiltisti kuolla sukupuuttoon? Kivaa oli niin kauan kuin sitä kesti, morjens. Ja sit se olis siinä. Paska mäihä, mutta minkäs teet. Kuulostaa maailman typerimmältä idealta kuljettaa tämä lahopääporukka jonnekin toiselle planeetalle. Jotain armoa, hei. Annetaan marsilaisillekin mahdollisuus.

Kirjaston jälkeen pidin lahopää-äidilleni luentoa kaupan jogurttihyllyllä. Vaikka ensisilmäykseltä näyttäisi, että puolukkajogurtit ovat loppu, ei silti saa luovuttaa. Vähän kun nuuhkii ja penkoo, voi kämäisten mustikkajogurttien alta löytää peräti lavallisen tuota elämän eliksiiriä, ah niin herkullista puolukkajukraa. Päiväni ovat jälleen pelastetut. Varmuuden vuoksi hamstrasin kaupasta vielä keksejä, suklaapatukoita ja valmiskahvijuomaa. Jos vaikka tulee hätätilanne, kuten yleensä tuppaa tulemaan.

Huomasin eilen, että nämä lörpöttelyt ovat tuloksissa melko korkealla esimerkiksi hakusanoilla saatananpalvoja sanat oranssi paska, rintaliiveissä tai perkeleen hiirimatto. Huvittavaa on se, että tuo rintaliiveissä-hakusana johtaa merkintään, jonka otsikkona on Janne Hurme rintaliiveissä. Sitä oli hakija varmaan etsinytkin. (Hmm, myöskin tuossa kyseisessä merkinnässä luettelen Googlen hakusanoja. Pitäisköhän keksi uutta puhuttavaa?)

Kuuntelen Don Johnson Big Bandiä. But I know, I'd give up everything I own for just three words: Take me home. Voisin mennä käpertymään nojatuoliin.

High Definition Television

2006-08-15T22:54:00.000+03:00

Kyllä. Kyllä! Se on loppu nyt! Hammaslääkäri oikein pontevasti löi pisteen jokaiseen mahdolliseen minusta laadittuun kansioon ja tiedostoon ja raporttiin revittyään suustani kaiken irti lähtevän ja vähän muutakin. Kaksikymmentäkolme euroa se lysti maksoi, mutta en sure. Olen ihan luonnontilassa nyt, ainakin suuni osalta. Olen vapaa! Läjä kipsimuotteja minun kenohampaistani pakattiin pahvilaatikkoon, jota kuulemma säilytetään seuraavat kymmenen vuotta hammaslääkärin vintillä, mikäli asiaa tulee. Aion pitää huolen siitä, että asiaa ei tule. Herranenaika, johan tässä kolmetoista vuotta menikin. Hammashoitaja oli joku aloittelija, sillä lääkäri selosti sille kaikenlaista hyvin opettajamaisesti. Minun potilaskertomustani (Ristiveto. Oikomislevy. Retentiokaari. Niskaveto. Oikomiskisko. Jumankauta kun se kuulosti pahalta.) läpikäydessään lääkärikin totesi hoitajalle, että tämmöistä härdelliä ei soisi kenellekään. Aah, sympatia, pelastajani. Jos lääkärikin on sitä mieltä, että homma on perseestä, niin saan kai olla minäkin? Ja nyt se on loppu. Taivaallista.

Nukuin päiväunet, tällä kertaa tosin isäni sängyssä. Eilen nukuin olohuoneen sohvalla, toissapäivänä muistaakseni omassa sängyssä. Yöunia nukun vähintään sen kymmenen tuntia per yö, mutta eipä se paljon estä torkahtelua. Olisi tavattoman siistiä, jos uni menisi oikeasti johonkin varastoon ja vähän tapahtumarikkaampina vuorokausina voisin jättää koisaamisen kokonaan väliin. Mutta ei se niin mene, miksikäs menisikään. No, onneksi nukkuminen on kivaa. Päivisin, täysissä pukeissa, peiton alla ja pahimmassa tapauksessa nahkaisella sohvalla nukkuminen aiheuttaa tosin vähän nihkeän olon. Yäh.

Katonrajassa pörrää semmoinen pitkäjalkainen surriainen, joka käy koittelemassa lämmönkestävyyttään varjostimettomassa kattolampussa vähän väliä. Voi äh. En nyt mitenkään jaksaisi hankkiutua eroon siitä, mutta oleskelu samassa tilassa itsemurha-alttiin hyönteisen kanssa ei miellytä yhtään. Kun se saa itsensä päiviltä, tipahtaa ruho kuitenkin päähäni tai muuta vastaavaa. Öttiäiset, pois mun kotoa! Ulkona on lempeä elokuun ilta, menkää surraamaan sinne! Hei jooko?

Isi osti tänään dvd-soittimen. Tässä taloudessa on jo yksi ennastaan (plus tietokoneissa yhteensä vissiin kolme), mutta eihän se tietenkään tarkoita, etteikö uutta tarvittaisi. Tarvitaan parempi kuvanlaatu, tietty. Olohuoneen nurkassa on nyt kuuden (6) masiinan muodostama pino ja vieressä se elämää suurempi telkkari lukuisine kaiutinmötiköineen. Muuta perhettä ei enää edes naurata. Minua suoraansanoen alkaa vituttaa moinen hifistely. Toki aikuinen ihminen saa tunkea typerää insinööripalkkaansa mihin ikinä haluaa, mutta kuka oikeasti tarvitsee kahta (tai viittä) dvd-soitinta samassa talossa? TYPERÄÄ. Vanhemmillani on joku villitys meneillään. Toinen laukkaa baareissa (joista minä noudan häntä kolmelta aamuyöllä, siis minä, jonka itse pitäisi pörrätä baareissa aamuun asti ja hopperoida kikatellen ja vaatteet tupakansavulta lemuten grillijonossa) ja toinen yrittää ilmeisesti päihittää keskivertokodinkoneliikkettä elektroniikan määrässä. Olen vähän ärsyyntynyt. (Äitini sanoi yksi päivä, että voisi hankkia napakorun, mikäli omistaisi vähän litteämmän vatsan. Tämä sama henkilö ilmoitti muutama vuosi sitten, että jos meidän perheen kakarat hankkivat tatuointeja tai lävistyksiä, he lentävät talosta ulos samantien. Tämä sama henkilö tuli aikoinaan kotiin kaupasta kaakattaen suureen ääneen, että tiesitkö, sillä xxx:llä (Ystäväni, eli tiesin.) on nenälävistys? Tämä sama henkilö on terveydenhoitoalan ammattilaisena jaksanut väittää minulle kirkkain silmin, että lävistyksistä saa vähintään jonkun hepatiitin, miksei melkein aidsinkin. Ja nyt hän voisi kuvitella itselleen napakorun. Vaaleanpunaisella tekotimantilla, ehdotin. Pyörrytti.)

No, niin kauan kuin äitee tekee minulle pyynnöstä ihanaa raparperipaistosta, en kai saa valittaa. Namskaa.

Puhuin tänään ystäväni kanssa, hän oli menossa pankkiin hankkimaan Visaa. Voi jessus, kylläpä tämä elo nyt soljuu vauhdikkaasti eteenpäin, se yksi farkkuhaalarinen punatukka lapsuudestani on jo niin aikuinen, että sille annetaan ihan oikea Visa! Luulin, että luottokortit ovat samaa luokkaa niiden omakotitalojen ja tila-autojen kanssa, joita kuvittelin ystäväpiirini lähestyvän ehkä siinä kolmikymppisenä, mutta näköjään tässä saa varautua kaikkeen. Askelmittari ja ruotopinsetit häneltä jo löytyvätkin, joten mitäpä seuraavaksi? Jakkupuku? Espressokeitin? Käyntikortti? Häh?

Mun pitäisi ehkä vain yrittää sopeutua. Asiat muuttuvat, muutu sinäkin. Lopeta hölmistyneet ilmeet tuttujen vauvamahojen edessä ja koita nyt vähän aikuistua. Hanki dvd-soitin tai kaksi, korkeakorkoiset nilkkurit, kahvikuppeja mukien tilalle ja lakanoita muualta kuin lastenosastolta. Ei se, että tuntee itsensä jatkuvasti 16-vuotiaaksi, tarkoita sitä, että näin olisi oikeasti. Olenhan mä jo niin aikuinen, että hammaslääkärikin maksaa. Koitas nyt hiljalleen päivittää itsesi uudelle vuosikymmenelle, teiniajat päättyvät jo ihan kohta.

Äh.

Hyvää huomenta

2006-08-15T11:44:00.000+03:00

Soitin hammaslääkäriin. Taas. Nyt sain langan päähän oikean tädin (kuunneltuani ekaksi hetken karmeaa jonotusmusiikkia, kuka paholaisen kätyri ne oikein valitsee?) ja odottamani "no laitetaan sitten aika joulukuulle" -kommentin sijaan minua pyydettiin saapumaan paikalle tänään kello 12:45. Gulp. Vaikka minulla onkin laaja kokemus hammaslääkäreistä, en silti ole niin kokenut konkari, että kykenisin valmistautumaan henkisesti koitokseen vain vähän reilussa tunnissa. Aaapuaa.

On tässä hyvätkin puolessa. Jos hyvin käy, tällä kertaa hampaideni vääntelylle laitetaan piste ihan oikeasti. Olin jo varautunut siihen, että ensi talven aikana joutuisin etsimään toisesta kaupungista jonkun tahon, joka maksua vastaan kaivelisi suutani, mutta kenties ei tarvitsekaan. Oh. Saatamme elää historiallisia aikoja, ystävät hyvät. Tämä on merkittävän ajanjakson loppu. Tämä päivä, nämä tunnit jäävät elämään historiankirjoihin. Jännittävää.

Niin ja sekin on kivaa, että lomapäivääni löytyi jotain muutakin ohjelmaa kuin postilaatikolla käynti (tehty) ja kahvinkeitto (vaiheessa). Ihan saan peräti pyöräillä kylän toiselle nurkalle, kuinka mukavaa.

Huokaus.

Sweet Valley Bullshit

2006-08-14T22:11:00.000+03:00

Hikoiluttaa. En jaksa tätä. Äiti väittää, että pukeutumisellani voisi olla tekemistä asian kanssa, hellepäivinä ei kuulemma ole sopivaa pukeutua korkeakauluksiseen neulepuseroon. No entäpä jos on jo kyllästynyt kesävaatteisiin? Olen jo ihan syksyssä. Huomenna alkaa jo koulutkin (Ei kylläkään minun kouluni, buahahaa!) ja ikkunan takana on jo ihan syksyisen pimeää. Olen jo tehnyt uuniomenia ja juonut iltateetä (En ikinä juo teetä.) eli syksy tämä on. Kunhan ei vain olisi näin kuuma. (Edit: Haha. Laskekaapa tämän kappaleen jo-sanat. Oikealla vastauksella pääset mukaan arvontaan, josta voit voittaa veikeän jojon! Osallistu heti!)

Lomaani, tai "lomaani", ihan miten vaan, on jäljellä kolmetoista päivää. Olen hyvin tylsistynyt. Tänään, pyöräiltyäni (taas) kirjastoon lehtiä lukemaan kurvasin kioskille ja ostin ristikkolehden. Tekee mieli sanoa että voi kuinka määlyä, mutta en ihan tiedä, mitä se oikein tarkoittaa. Sanavaraston laajentaminen ristikkolehdenkään avulla ei onnistu, kun siellä kysellään vain jotain Indonesian pääkaupunkeja ja muita ihan epätärkeitä asioita. Olen jo kahdesti ratkonut, että kutka=kapi. On vähän tylsää.

Yritin tänään etsiä elokuvahyllystä jotain vähänkin kiinnostavaa, mutta kaikki lempielokuvani tuntuivat olevan toisaalla. Sama juttu on levyhyllyni (tai tässä tapauksessa levykorini) kanssa. En enää muista, mitä osia omaisuudestani olen kanniskellut toiseen kotiin ja minkä tavaran kuuluisi olla täällä. Se, että jonkun esineen kuuluisi olla täällä, tarkoittaa, että objekti on jossain tässä talossa tai ehkäpä pihamaalla, autossa tai toisessa, kaverin kotona, laukun pohjavahvikkeen alla tai sitten vain tyynesti hukassa. Ärsyttää. Kun asuu pienessä loukossa, tavarat löytyvät helpommin (sanon minä, jolta oli viime talvena ainoa hiusharja kateissa reilun viikon). Olisin jo vähän muuttamassa takaisin pois. Mutta vielä olisi lomailtava, huoh.

Löysin hyllystä kuitenkin jotain kiinnostavaa, eli vanhat Sweet Valley High -kirjani. Minulla on sarjasta kolme ensimmäistä osaa. Niille, jotka eivät tuota laatukirjallisuutta tunne, voin kertoa, että Sweet Valley High kertoo Sweet Valleyssa asuvista fantastisista kaksoissisaruksista, jotka tietenkin käyvät Sweet Valley High -koulua. Jokainen kirja käyttää hyvän matkaa paperitilaa kaksosten kuvailuun: siskoksilla on virheetön, ruskettunut iho, auringonraidoittamat hiukset ja merenvihreät silmät. Elizabeth on fiksu ja huolehtivainen koululehtitoimittaja, joka seurustelee koulun komeimman jalkapalloilijan kanssa ja Jessica taas armottoman suosittu cheerleader, joka on ihastunut koulun rikkaimpaan, avoautolla kulkevaan snobipoikaan. Yhdessä he päätyvät jännittäviin seikkailuihin ja poikahuolien sävyttämiin mutkikkaisiin tilanteisiin. Koko kirjasarjan voi toki tiivistää vain yhteen sanaan: BYÖRGH. Kaikenlaista huttua sitä viattomille varhaisteineille syötetäänkin. Muistan sietäneeni sarjaa kolmen oman opukseni lisäksi noin kirjaan numero 15 asti, mutta eivät ne perkeleet toki siihen lopu. Joskus aikoja sitten naureskelin kirjastossa Sweet Valley High -kirjalle nro 48 tai jotain vastaavaa, mutta mitä todennäköisimmin niitä on vielä lisää. Siinäpä olisi kiva kesälomapuuha: lukea läpi kaikki julkaistut Sweet Valley High:t. Vähän kuin hammastikkuja kynsien alle työntelisi. Tai jos mä vain aloittelen noista kolmesta omasta.

Huominen näyttää kalenterin mukaan vähän tapahtumarikkaammalta päivältä kuin tämä - peräti yksi merkintä. Soita (taas) hammaslääkäriin. Yippee!

Surkuhupaisaa

2006-08-13T21:40:00.000+03:00

Olen tänään vähän hankalalla tuulella. Vänisin, pötkötin lattialla ja saarnasin voipaketin oikeaoppisesta kohtelusta. (Äiti nauroi, kun kerroin, että jo päiväkodissa minulle opetettiin, että hienot naiset sutivat voita vaakasuorassa liikkeessä. No hitto, pyysinkö minä päiväkotiin menemistä? Minkä minä sille mahdan, että siellä opetettiin asioita, jotka vainoavat minua loppuelämäni? Minähän olen vain uhri! (Oikeasti minä rakastin päiväkotia. Olin semmoinen tärkeilevä penska, joka makasi päiväuniaikaan ihan hiposen hiljaa vain siksi, että jotkut pönttöpäät eivät tajunneet niin tehdä. Päiväkotiaikani (ja kenties koko elämäni) huippuhetki oli se, kun sain jossain esikoulumaisessa tilaisuudessa mennä ryhmän eteen ja näyttää kalenterista, mikä päivä oli meneillään. Siihen ei ihan kuka tahansa pystynyt. Olen nero.))

Keskitin kaiken tarmoni hankalana olemiseen ja löysin kaapista hapankorppuja. Istuin pitkään keittiön pöydän ääressä ja voitelin hapankorppujani hi-taas-ti. Riiiips. Riiiips. Riiiiips. Ja sitten vähän krunts-krunts-krunts. Voi, kuinka ylpeä olenkaan itsestäni.

On ollut vähän tylsä päivä siis. Ja tämä on vasta "lomani" toinen. Sain ensimmäisen sohvatyynyn valmiiksi, kun luovuin sekä nappi- että vetoketjuideoista ja ompelin koko päällisen tylysti kiinni. Ihan kuin vaihtaisin joskus sohvatyynynpäällisiä. Keskellä tyynyä kulkee nyt tarkoitukseton sauma ja nurkissa on vähän mykkyrää, kun vanha Student ei jaksanut polkea luovista syistä 8-kerroksisen kangasnipun läpi, mutta mitäpä tuosta. Komea on tyyny.

Katsoin telkkarista pätkän jotain missimittelöä, jossa barbin näköinen misu kertoi vastustavansa barbi-misuja palvovaa kauneusihannetta ja tietävänsä, että kukaan ei ole täydellinen. Toinen typy osasi kertoa, että Japanissa on paljon ihmisiä, mutta suomalaiset metrot kulkevat vain kahteen suuntaan. Kolmannen haastateltavan kohdalla loppui jo kisakunto ja makasin kouristellen ja korviani pidellen lattialla. Siskopentele ehdotti, että ryhtyisin missiksi. Voisin ryhtyä oikean voipakettikäyttäytymisen puolestapuhujaksi. Olisi myös ihanaa päästä ihan telkkariin kertomaan, kuinka ihquu on, kun täällä meilläpäin ei kulje ollenkaan metroi, ratikoit eikä dösiäkään kuin kahteen suuntaan (edes ja takas). Ja et onnex vika bussi menee viikonloppuisin puol kympilt, niin ei tuu ongelmaks se, et tahtois joskus lähtee hippailee, tai siis tulla kotiin hippailuist, ennen kuin aamul. Nii.

Ystävälläni on piakkoin syntymäpäivä ja minusta riippumattomista syistä (suomeksi: kaverin mukaan "me sovittiin tämä juttu jo aikoja sitten" eli ei) olen mukana porukassa, joka antaa lahjaksi dildon. Huokaus. Olen kyllä mauttomien lahjojen ystävä ja ovathan Sinkkuelämän kesäuusinnat opettaneet yhtä sun toista, mutta - mutta hei oikeesti? Tuntuu jotenkin läpeensä urpolta lahjoa viatonta päivänsankaria dildolla, vaikka tiettyjen lähteiden (tämä sama, luotettava kaveri) mukaan lahja on toivottu. Minusta on vähän eri asia kikatella pikkupöhnässä Anttilan kuvaston pelottavasti kuvatuille seksileluille kuin oikeasti hankkia niitä. Asian selvittelyyn vaadittavan upottavan suon kahlaamisen sijaan päätin väkinäisesti myöntyä ideaan. Onneksi olen mukana myös toisessa porukassa, joka antaa lahjaksi silitysraudan. (Nyt muuten toivon, että synttärisankari ei lue tätä, kääks.) Kylläpä nyt tytskää paiskotaan kodinkoneilla, jee. Pikkuisen ehkä surkuhupaisaa, mutta sitäpä se tuppaa yleensä olemaan. Elo.

Suttuisia kuvia ja kotikaupunkimollausta

2006-08-13T12:28:00.000+03:00

Kävi ilmi, että maailman paras hipetihoppiryhmä oli tulossa minun melkein-mutta-ei-ihan-kotikaupunkiini. No johan! Sellaista ei usein tapahdu! Pienet tyttömäiset kirkaisut, puhelinsoitto ystävättärelle ja jalkaan trendien mukaiset cityshortsit (buahahaa). Ompelemiselle löytyy muitakin aikoja, DJBB-aika on silloin kun on määrätty.

Oli vähän omituista. Johnsonit sopivat hyvin Tampereelle tai Kuopioon, mutta tämä meidän Suomen Chicagomme on jotenkin vähän väärä areena. Yleisö oli täynnä kaljaa läikyttäviä känniääliöitä ja meininki oli kovin aggressiivista. Yleisönlaulatusosuudet koostuivat lähinnä kirosanoista ja vuorotellen heristettiin keskisormea ja huidottiin nyrkkiä. Tytskien kanssa pyörittelimme silmiämme ja totesimme, että seuraava keikka katsotaan sitten jossain muualla. Lahti Lahtis - olet rakas kaupunki, mutta joskus vähän junttura.

Mutta kyllä ne pojat silti osasivat. Suupieliä kivisti ja jalkoja särki, hikeä pukkasi pintaan vielä kotonakin. On hassua, kuinka muutama rummuttaja, yksi saksofonimies, yksi kosketinsoittaja ja yksi älyttömän nopea Tommy riittävät saamaan läjän väkeä ja etenkin minut siinä mukana ihan pois tolaltaan. Kotiin ajoin pimeitä teitä pitkin enkä osannut päättää, itkisinkö vai nauraisinko. Samaa mietin siinä vaiheessa, kun heräsin yöllä yhden kaverin tekstiviestiin, jossa kerrottiin, että oli kylillä hummaillessaan törmännyt äitiini. Kaikenlaista. Koska se arki oikein alkaa?

Otin aamulla puhtaan t-paidan kaapista ja nyt se on ihan täynnä koirankarvoja. Koira on yhä yli 300 kilometrin päässä täältä. Mielenkiintoista.

Ompelijatar

2006-08-11T22:15:00.000+03:00

Perjantai-ilta. Ompelen. En välttämättä uskoisi asiaa itsekään, mutta onneksi on kuvatodisteita. (Kuten valosta näkee, kuva on otettu aikoja sitten. Nyttemmin tilanne on -1 ompelukoneen neula, -1 rulla vihreää lankaa, +50 lankamyttyä olohuoneen lattialla ja +0,5 valmista sohvatyynyä. Ja vähän vähemmän tuota epäkuvauksellista sädekaihdinvaloa.)

Koulussa pidin käsitöistä. Otin rättikässän jopa valinnaiseksi aineeksi yhdeksänteen luokkaan asti, mutta toisaalta niin otin kotitaloudenkin, mikä nyt jälkikäteen tuntuu aika käsittämättömältä. Ainiin, sehän siinä oli takana, etten voinut valita kuvista vaikka olisin halunnut, koska kävin yhden naisen sotaa sitä asennevammaista kuviksenopettajaa vastaan. Niinhän se oli. Joka tapauksessa, tykkäsin käsitöistä, vaikka olin niissä aika onneton. En ottanut sitä turhan vakavasti. Suunnitteluni oli optimistista, seikkailuni koulun 70-luvulla päivitetyissä kangasvarastoissa oli syvällistä, töiden hutkinta hätäistä ja tuotosten tutkailu hyvin nopeaa. Olin huono viimeistelemään. Tai valmistelemaan. Tänään ommellessani mietin, että jestas sentään, ennenvanhaan sitä käytettiin kaavoja, saumanvarat piirrettiin liidulla, päärmeet mitattiin mittaliisalla ja neulottiin kiinni nuppineuloilla. Yläasteen loppupuolella vähentyneet koulun resurssit ja ennen kaikkea vähentynyt opettajan mielenkiinto antoivat käsityötunneille lähes täyden illuusion vapaudesta, ja kuka sai tehdä mitä ja miten lystäsi. Silloin löysin oman tyylini itseni toteuttamisessa. Mahdollisimman värikästä ja hilpeää kangasta, malli huterasti hahmoteltuna omaan päähän ja ei kun ompelukone laulamaan. Jälki on - no jos ei sievää ja käyttökelpoista, niin ainakin yksilöllistä.

Neulomisessa olen vähän parempi. Tai kutomiseksi minä sitä sanon, vaikka tiedän, ettei saisi. Kudon ihan kelpo jälkeä, jos vain jaksaisin loppuun asti. Voisi kai sanoa, etten ole kovinkaan pitkäjännitteinen. Joskus koulussa kun piti kutoa jotain, muut väsäsivät villapaitoja ja muita massiivisia systeemejä ja minä tein kädenlämmittimet. Siis lapaset, joissa ei ole kärkiä. Ihan nätit ne ovat, mutta talviaikaan sitä toivoisi, että olisi jaksanut kutoa lapaset loppuun asti. Se makkaran näköinen tumppi, jonka kudoin viime talvena, odottaa yhä pariaan. Ja saa todennäköisesti odottaa pitkään. Käsityötunneilla olen myös neulonut soman vauvanpipon, siinä on kirjoneuletta ja kaikkea. Ei ole ollut sille juuri käyttöä, mutta olipahan nopea tehdä.

Hah. Olisipa siistiä tehdä Murskaamosta neuleblogi! Tai ompelusblogi. Tuosta sohvatyynyprojektista saattaa tulla pitkä, joten siinähän olisi materiaalia tänne koko kahdeksi viikoksi. Rakas päiväkirja, tänään ompelin kaksi saumaa. Ratkoin niistä vain toisen. Rakas päiväkirja, toinen tyyny on jo melkein valmis. Oho, Sinkkuelämää alkaa. Rakas päiväkirja, tänään syötin tyynyt koiralle. Mihin sohvatyynyjä edes tarvitaan? Ei mihinkään.

Tuo äidin vanha ompelukone on kyllä symppis. Vanha ruskea Student. Noin retroja koneita ei ollut edes peruskoulussani.

Ohi on

2006-08-11T17:18:00.000+03:00

Se on loppu ny. Työnteko. Aamuja nolla, eikä iltojakaan enää yhtään. Aika äkkiä se loppu sitten kuitenkin tuli vastaan, enpä kesäkuussa uskonut tähän.

Viihdyin tänä kesänä töissä yllättävän hyvin, mutta onneksi kaksi vikaa vuoroa takasivat sen, ettei ikävä pääse hiipimään puseroon. Jessus, ne olivat hel-ve-til-li-siä. Kaikki koneet kassakoneesta lankapuhelimeen ja tulostimeen tilttailivat ja jumittivat, jokaisessa tavarakuormassa, postilähetyksessä tai lehtinipussa oli toimitusvirheitä, kahvinkeittimen suodatinpussi falskasi ja roskapussi levisi lattialle roskista tyhjennettäessä. Olin varma, että kuolema korjaa ennen puoli kahta perjantai-iltapäivänä, mutta ei se sit kuitenkaan. Hmm. Nyt pitäis miettiä, että mitähä sit tekis.

Tuota kysymystä pohdin jo oikeastaan parin tunnin ajan kaupungilla. Piti odotella isiä töistä, eikä ollut mitään tekemistä. Päädyin ostamaan kangaskaupan jämäkorista palan aika raisua keltavihreää sohvakangasta sekä kirpputorilta Hevoshullun vuodelta 1984. Noniin, siinäpä oli jälleen loogisia hankintoja. Ihan piti taas puistella päätään kadulla talsiessa. Suunnittelen ompelevani kankaasta törkeän huonosti sisustukseen sopivia sohvatyynyjä (Sohvatyynyjä?! mä vaan sanon. Eihän mulla ole sohvaakaan!), joita vasten on hyvä kölliä lukiessani 22 vuotta vanhaa sarjakuvaa, jossa joku hentoinen tyttö kesyttää hurjan villioriin ja mahdollisesti rakastuu myös tallirenkiin. Mullahan on nyt loma. Nii.

Toinen puoli perheestä pakkautui autoon ja lähti mummolaan ja jäljelle jäi vain minä ja äiti. Lupauduin kyytimään äitiä humpalle ja takaisin tänään ja äiti lupasi minulle samaa huomisillaksi. Heti täällä villiinnyttiin, kun vain mahdollisuus tuli. Koirakin on poissa, joten niin kissat kuin hiiretkin saavat pomppia pöydillä. On muuten metka tunne astua ulko-ovesta sisään niin, että jalkoja vasten ei rymyä valoakin nopeampi riemastunut yhdistelmä valkoista karvaa ja vaaleanpunaista kieltä. Ihan tyhjältä se tuntuu, totisesti. Myös melko vapauttavalta.

Takapihalle lojumaan. Joo.

Pieni suuri koira

2006-08-10T10:56:00.000+03:00

Valokuvatorstain aihe on tänään hoitaminen. Tässä kuvasarjassa hoidetaan niin kehoa kuin mieltä eteisen lattialla. Vaan kukapa hoitaisi norsulelua, raukkaparka on ihan raajarikko jo.

Tuo piski on ainoa syy, miksi kannatan vanhan videokameran kaivamista kaappien kätköistä. Ei tuon eläimen menoa ja meininkiä saa oikein talteen pysähtyneisiin valokuviin. Norsulelu lentää kuin norjalaisen keihäs ja pallonsa perässä piski jaksaa laukata tunnista toiseen. En oikein tiedä, onko parin viikon päästä tapahtuva muutto pois koiran luota mielenterveydelleni eduksi vai haitaksi.

Kas kun ei tuuba

2006-08-09T22:27:00.000+03:00

Välillä sitä miettii, että kukahan keksii unet, joita näen öisin. Jollain tavallahan sen täytyy olla minä, mutta tuntuu omituiselta, että olen kykenevä keksimään ihan hulvattomia juttuja ilman sen kummempaa yritystä. Valveilla sama ei onnistuisi, ei millään.

Viime yönä näin esimerkiksi unta, jossa olin horoskooppimerkiltäni harppu. Olen nauranut sitä itsekseni koko päivän. Helpollapa sitä pääsee, kun yksi unen yksityiskohta riittää huvitukseksi näin pitkään.

Mahassa kilisee ikävästi ja töissä taistelin illan tilttaavan kassakoneen kanssa. Tilaisin ensi yölle taas jonkun vähän vinksahtaneen unenpätkän, huomenna on sentään torstai.

Köyhän miehen Sinkkuelämää

2006-08-08T16:16:00.000+03:00

Tuli vapaapäivä. Oloni on hyvin vapaa.

Aamu alkaa hyvin, kun hyvällä omatunnolla voi siirrellä herätystä eteenpäin. Jotkut voivat olla sitä mieltä, että vapaapäivä ja herätyskello eivät sovi yhteen, mutta he eivät ymmärrä mistään mitään. Ilman kelloa nukkuisin helposti puoleenpäivään ja ylikin ja olisin loppupäivän väsynyt, nuhjuinen ja ärtynyt. Kun laitan herätyksen turhaan puoli yhdeksäksi, pääsen jo ennen kymmentä sängystä ylös ja olen hyväntuulinen ja pirteä. Näppärää.

Katsottuani Rimakauhua ja Rakkautta -sarjan kolmannen tuotantokauden loppuun (Ää-ä, kirjastossa ei ole enää enempää tätä!) sai kutsun kaveriltani. Lounastapaaminen varttia yli kaksitoista. Hoo, kuinka sivistynyttä. No, kaveri kokkasi perunoita ja valmiskalapaloja Seitsemän kääpiötä -aiheisissa alushousuissa, joten sivistyneisyys voi olla vähän kiven alla, mutta kivaa oli silti. Ruoka oli hyvää. Kivaa, kun joku tekee ihan oikeaa ruokaa ihan oikeasti minulle. Ihailimme uusia hiuksiani ja uutta laukkuani ja käkätimme ihmissuhdeongelmille. Tytskän orastava säpinä oli lurpahtanut siihen, kun toinen osapuoli oli osoittautunut pihtariksi. Lisäksi pohdimme tissienheilumisasioita ja sovimme vierailusta eksoottiseen kotikylän baariin. Meillä on tämmöinen kotikutoinen Sex and the City -meininki täällä. Hahaa.

Kaveri hääsi minut ulos päiväuniensa tieltä, joten menin kirjastoon lukemaan lehteä, joka jäi eilen kesken, kun laitos meni kiinni. Luin vielä vähän hevoslehtiä ja Soundia ja muita ja kohta huomasin istuneeni lehtisalissa melkein pari tuntia. Vapaapäivänä voi kuluttaa aikaansa noinkin. Kotimatkalla kävin ostamassa Kingiksen. Elämäni on yhtä luksusta.

Vapaasta saan nauttia kohta enemmälti, sillä perjantaina loppuvat työt. Kauniisti ilmaistuna olen kaksi viikkoa lomalla, vaikka oikeasti kyseessä on työttömyys. Olen yhä kateellinen ystävieni palkallisille lomille. Vapaa-aika olisi kiva hassata johonkin muuhun kuin lojumiseen, mutten oikein tiedä, onko mulla varaa. Töistä on kertynyt säästötilille vähän vähemmän rahnaa kun oli suunnitelmissa. Ennen paskamaista talvea olisi kivaa tehdä jotain huippujuttua, mutta onhan tässä nyt toisaalta hurviteltu koko kesä. Kaverilta tuli juuri kortti Vilnasta ja matkajalkaa alkoi hieman kutkuttamaan. Tämmöisellä varoitusajalla talous, seura ja määränpää on toki vähän vaikeaa ottaa haltuun, mutta silti... Äh. Koitan vakuutella itselleni, että kahden viikon koomailukin olisi kivaa, mutta en oikein usko.

Tuo saapunut kortti oli muuten aika hauska, ihan nauratti ääneen kun postilaatikolla sitä tavasin. Liettualla tai latvialla tai muulla vapaavalintaisella itäeurooppalaisella kielellä muotoiltu teksti oli oma lukunsa, mutta lisäksi osoite oli kirjoitettu postinkantajan iloksi oikean Murskaasuutälläkadulla 8:n sijaan muotoon Murskaasuutälläkadulla 5 tai 7 :). Ihan siis vielä hymiökin perään. Perheenihän on pitänyt tässä osoitteessa majaansa vasta liki parikymmentä vuotta ja ystäväni on tuntenut minut siitä puolet. En mä toki vaadi ketään muistamaan osoitettani ulkoa, mutta tuo postikorttiarvonta on aika hauskaa. Samainen tytskä on tähän mennessä veikannut ainakin nelosta ja yhtätoista. Kyllä se numero vielä joskus osuu oikein.

Niin joo, oikeastihan mä asun osoitteessa Murskaasuutälläkinkadulla XX Y ZZZ huone Ö ja postinumerokin on eri kuin ystävilläni. Eli on ilmeisesti turha odotella postia niiltä. Yhden numeron oikeaanosumistodennäköisyys on kuitenkin vähän suurempi kuin 5+5 merkin litanian. Onneksi on sähköposti. Sitten kun ystäväni alkavat unohtaa nimeäni ja oppilaitostani, voinen irtisanoa ystävyytemme. Haha.

Yleisurheilua

2006-08-07T20:20:00.000+03:00

Vanhempani katsovat jotain yleisurheilukisoja ja lojuin hetken sohvalla seurana. Suomalaiset juoksijat kompuroivat ja jäivät viimeisiksi, norjalainen keihäänheittäjä oli tullut paikalle jossain vanhassa Fuerteventura-t-paidassa ja jostain lähtölistoista bongasin khuuleimman nimen ikinä, Niki Pallin. Niki Palli! Hei, Niki Palli! Onko ehkä mitään hauskempaa? Urheilun katsominen ei kenties olekaan niin pöljää kuin luulin.

Ostin tänään koululaukun, olenhan tunnollinen oppilas ja odottelemassa jo into piukalla koulunpenkille paluuta. Laukku on tosin enemmän mallia käsilaukku kuin reppu. Viime vuoden raahasin kamojani Ruotsista ostetussa hirvikuvioisessa kangaskassissa ja nyt kohtasin vaikeuksia koittaessani hankkia typerämpää kantovälinettä. Jossain nuorisokirjassa joku piti koululaukkuna viulukoteloa, mutta en nyt sitten kuitenkaan lähtenyt jäljittelemään sitä tyyliä. Niinpä ostin trendilaukun H&M:stä. Ööh. On se ihan hieno hei. Kirjoja sinne ei mahdu paljonkaan, mutta mitäpä minä niillä. Onhan mulla hätätilanteita varten palmukuvioinen reppu, joka on ollut käytössäni muistaakseni kahdeksannelta luokalta saakka. Mietin myös investoimista uuteen penaaliin, vanha kun on ostettu Tarjoustalosta varmaan eurolla ja se on oranssi ja hapsuinen. Jätin kuitenkin väliin, tiedä vaikka päätyisin johonkin tekonahkaiseen trendipenaaliin ja se olisi jo liikaa. Valmiina kätköissäni odottaa jo aikaisemmin hankittu Spiderman-viivoitin ja viimevuotinen Batman-kansio, eli onhan tässä koulutarvikkeita jo vaikka kuinka. Äiti tuhahteli mulle, että ei niitä Iloisella Mielellä Koulutielle -mainoksia ole tarkoitettu korkeakouluopiskelijoille. No miksei?

Kovin epäsyksyisessä helteessä (Mulla oli sukatkin jalassa, haha!) istuin puolisen tuntia torin reunalla lakritsijäätelöä syöden ja ihmisiä katsoen. Tuo naapurin melkein-koto-kaupunki on nyt kesän ajan ollut mulle lähinnä töitä ja tohinaa ja nyt istuin oikeastaan ekaa kertaa koko kesänä yksikseni siellä samalla tavoin kuin silloin joskus ennen aina. Kukkakioskista punkkaripoika osti tyttöystävälleen ruusun ja parkkipaikan laidoilla aviopari rähisi kännykän välityksellä sovitusta tapaamispaikasta ennen kuin osapuolet tajusivat, että seisoivat kymmenen metrin päässä toisistaan. Keskustan videovuokraamossa oli lämmön nahistamia suklaakarkkeja, joita turhaan etsin taannoin vakiovuokraamostani (Suklaakarkit poissa koko kesän! Vitsailetteko te?) ja perkeleen tietöitä oli taas pitkin kaupunkia niin perkeleesti, että perkeleen kotimatka kävi kiroiluttamaan. Mutta silti olin hirveän hyvällä tuulella. Nostalgisella. Tätä on nyt ollut ilmassa. Syksy kun tulee ja kaikkea.

Kotona piinaavat autotallinovea myyvä kulkukauppias sekä piski, joka tunkee palloaan kolmetuhatta kertaa tunnissa sohvan alle ja vinkuu sitten raastavasti perään. Ja sitten on Niki Palli. Jotenkin hirveän kodikas tunnelma.

Laiva on lastattu

2006-08-06T12:07:00.000+03:00

Haa. Nyt leikitään sanaleikkiä! Herkkunen antoi minulle kirjaimen M, josta suurella luovuudella keksin kymmenen sanaa ja perään selostan, mitä, miksi ja milloin. Jos haluat mukaan peliin, hihkaise kommenttilootassa ja valtani on antaa uusi kirjain. Jänskää.

M niin kuin...

Minä. Hohoo, mitä itsekeskeisyyttä. No, minä olen elämäni suurin tähti, minkäs sille mahtaa. Nykyään pidän itsestäni melko paljon. Olen mielestäni ehkä maailman hauskin henkilö, mikä on tietysti vähän kieroa. Olen itseni paras yleisö, kun naurattamiseen tarvitaan pelkästään puolikas ajatus. Välillä minuus tuntuu kyllä hieman jakautuneelta, minussa tuntuu asuvan melko joukko persoonia. Onpahan seuraa.

Murskaavaa. Minä ja minun päiväkirjani. Murskasta on tullut melko toimiva alter ego ja tykkään tästä blogintapaisestani. Eipä mene päivääkään, etten miettisi, mitä kirjoitan tänne seuraavaksi. Nyt kesäaikaan olen lähinnä kirjoitellut menemisistä ja tulemisista, mikä on ehkä ulkopuoliselle tylsää luettavaa, mutta itselleni hemskatin kivaa. Muuten en mitenkään muistaisi kaikkia kohokohtia. Huutomerkkejä! Suttuisia kuvia! Riemua!

Musiikki. Aika ennalta-arvattava m-sana, enkä mä ole edes hillitön musiikki-intoilija. Voisin elää ilman musiikkia, mutta olisi se vähän tylsää. Ainakin jos päässä soisi koko ajan joku tuskainen Britney Spears -vänkytys tai reippaat rallatukset ala-asteen musiikinkirjasta. Lempilevyt ovat hyviä poistamaan nuo ongelmat. Viime aikoina olen kuunnellut autossa Placebon uusinta levyä, joka sattui kirjastossa vastaan. Se on aika hyvä. Tämän kesän tunnusmusiikiksi on kuitenkin päätynyt Stella, kun ihan livenäkin on sitä nähty. Carpark North olisi ykkönen myös, ellen olisi kadottanut molempia levyjäni johonkin. Au.

Murju. Hellittelynimi opiskelija-asunnolleni. Olen ollut pois sieltä yli kaksi kuukautta ja ikävä on kova. Tuo loukko on ensimmäinen asuntoni kotokodin jälkeen ja koko elämäni toinen koti, jossa muistan asuneeni. Rähjäinen soluasunto ei ole ehkä hulppein mahdollinen asumismuoto, mutta tykkään tuosta. Ensi syksyn kämppikset vähän jännittävät, mutta tähän asti naapurihuoneissa on ollut perin vaivatonta väkeä. Joku örinäheviä täysillä kuunteleva urpo olisi nyt ehkä tarpeen, muuten tämä ruusuinen kuvani solukämpistä ei haihdu koskaan.

Markus. Joskus ikuisuus sitten annoin eräälle viherkasville nimeksi Markus, kun sen nimityksestä ei ollut sen kummempaa tietoa. Nykyään Markuksia on oikeastaan kolme. Armaani. Olen melko huono viherpeukalo, mutta noiden rehujen hoivaaminen vuodesta toiseen on saanut pääni täyteen helliä ajatuksia. Jokainen lakastunut lehti tuottaa suurta surua ja uusi vihreä alku vastaavasti rajatonta riemua. Onnekseni kasvit näyttävät voivan nykyään erinomaisesti ja niiden koko alkaa olla oikeastaan haitallisen suuri asumisympäristööni nähden. Väliäkös sillä, rakkaani saavat kukoistaa.

Matematiikka. Hrr. Suhteessamme on meneillään melkoinen alamäki. Kun olin nuori ja virkeä, olin se näsäviisas kympin oppilas ja matikanopettaja oli idolini. Viimeisimmästä matikantentistä tuli hylsy. Väitän kuitenkin, että vika ei ole vain minussa, sillä matematiikasta alkoi tulla esiin aivan uusia puolia. En olisi ikinä lähtenyt tähän suhteeseen, jos olisin tiennyt avaruusintegraaleista, differentiaaleista tai matriisilaskennasta. No, yritämme yhä pysyä yhdessä. Lasten takia.

Maito. Jaahas, m-sanat alkavat loppumaan. Maito on hyvää ja sitä juomalla luut pysyvät kasassa. Maitoa kahviin, maitoa kaakaoon, maitoa puuroon. Jäätelöä, jogurttia ja suklaata. Laktoosi-intoleranssi olisi mulle painajainen, mutta onneksi semmoisesta ei näy merkkejä.

Marsu. En ole ikinä omistanut marsua. En oikein ymmärrä niitä. Eräiden lapsuuden synttärijuhlien kohokohta oli kaverin marsu, joka pissasi toisen kaverin syliin. Se on ainoa kokemukseni marsuista.

Matka. Matkustaminen on kivaa, mutta on mussa myös iso osa kotihiirtäkin. Tänä vuonna olen kotimaan viipotuksien lisäksi päässyyt piipahtamaan Barcelonassa ja Wienissä ja molemmat reissut olivat huippuja. Kakarana luuhasin perheen mukana Euroopan peräkylät läpi ja nyt itsekseni tahdon päästä kaupunkeihin. Lontoo, Pariisi ja New York ovat ne pakkopaikat, mutta enpä olisi pahoillani jostain Berliinistä tai Roomastakaan. Ooh.

Marraskuu. Synkein kuukausi vuodessa on tietyllä tapaa lempparini, onhan mulla synttäritkin silloin. Jokin siinä karseassa, sateisessa syksyssä viehättää. Kuraa ja mutaa, märät jalat aamusta iltaan, ei tietoakaan auringosta ja pelkkää harmautta vaan. Marraskuu on semmoinen kyyninen, vähän ironinen kuukausi. Tykkään. Mutta tykkään siitäkin, että marraskuuhun on vielä aikaa.

Pätkivää

2006-08-05T20:19:00.000+03:00

Sujuu se lauantai-ilta villisti näinkin: nukuin kuin tukki muutaman tunnin ja nyt olo on pöljä, hikinen ja nuutunut. Peruin puhelimella kaikki iltamenot, nyt on otettava lokoisasti. Kahvia on, mutta viinimarjapiirakka loppui jo. Hitsi.

Keskiviikkona hankkimaltani koiranlelu-norsulta puuttuu tällä hetkellä neljä jalkaa, puolet silmästä ja toinen korva. Voi ressukkaa. On tuo piski kyllä tehokas kapistus, on.

Elokuu on tehnyt oloni syksyiseksi, vaikka tänäänkin auton mittarissa oli 27 lämpöastetta. Olen nimittäin kolmisen päivää tutkinut opinto-oppaita ja kurssivalintoja ja väsännyt lukujärjestyksiä ensi vuodelle. Ajattelin vähän koittaa opiskella. Tein hienot Excel-taulukot ja kaikki, hoo. Saa nähdä, jääkö ahkeruus taas vain aikomukseksi. Kaikki tahot eivät ole yhtä vauhdilla mukana koulutouhuissa kuin minä ja systeemit odottavat yhä päivittelyä, mutta aika kivasti olen saanut kursseja haalittua itselleni. Keväälle tietysti eniten, sillä keväisin olen aina väsynyt, alakuloinen ja uninen. Jes. Syksyllekin on toki hommaa, kun viime vuoden roikkotenttejä pitäisi hoitaa läpi. Jos olisin oikein tehokas, lukisin niihin tietysti jo valmiiksi nyt, mutta... No mutta, tiedättehän. On kesä ja kaikkea.

Kävin äsken hakemassa kahvia ja kävelin samalla peilin ohi. Tässä uudessa hiustyylissäni on tietyt ongelmansa, huomaan. Varsinkin kun hiuksia on pitänyt aamupäivän korkealla ponnarilla ja sitten nukkunut niiden päällä vähän miten sattuu. Sojottaa. Vanhassa mallissa ongelma hoitui pelkän painovoiman avulla, siinä nimittäin hiuksilla oli massaa vähän enemmälti. No, mikäs tässä. Voin leikkiä olevani rokkityttö.

Hammaslääkäristä tuli eilen postia. En ymmärrä heidän logiikkaansa. Ekaksi leegojani väännellään noin kerran kuussa (oota, mä lasken...) kahdentoista vuoden ajan, sitten homma unohdetaan melkein puoleksitoista vuodeksi (pois muutolla voi olla tekemistä tämän kanssa) ja nyt ne sitten kutsuvat minut takaisin elokuun lopussa, jolloin olen muuttanut pois taas. Eivät taida sielläkään päässä tietää, kuulunko enää heidän potilaisiinsa vai en. Kirjekuoreen oli osaavasti kirjoitettu sekä talvi- että kesäosoitteeni ja mietin, että mistä hemskatista hammaslääkärit nekin tietää. No, pieni kylä ja äiti terveydenhoitoalalla voi toki auttaa tietojen kulkeutumista, mutta on tämä nyt vähän outoa. Täytyy maanantaina soitella. Oikomishoitojeni piti loppua täysi-ikäisyyteeni mennessä ja olisi kieltämättä kiva saada metallinkappaleet pois suustani näin pari vuotta sen jälkeen. Nyt ne tietty voivat laskuttaa minua ihan törkeästi. Äh. Koko tämä ikuisuuksia kestänyt hammaslääkärirumba hieman tympii. En ole nähnyt hampaissani mitään vikaa koskaan, ellei vääntelyn seurauksena tullutta leukaluiden lonksumista lasketa. Huijausta koko touhu.

Hmm. Menisinkö takaisin nukkumaan? Eihän tässä nyt oikein muutakaan voi.

Pili pili pom

2006-08-03T20:06:00.000+03:00

Mullon uus tukka! Se on lyhyt, kevyt ja lentävä. En muista, koska viimeksi mulla olisi ollut näin lyhyt tukka, ehkäpä kolmannella luokalla. Lyhyt tukka tarkoittaa sitten mun kielelläni tällaista olkapäillä viipottavaa. Ennen kolmatta luokkaa olin äidin mielivaltaisen polkkatukkaterrorismin uhri ja tämän vääryyden jälkeen olen kunnon kapinallisena pitänyt roikkuvaa hippitukkaa. Parhaimmillaan hiukset hipoivat persusta ja poninhännällä oli pituutta enemmän kuin keskivertoponilla takalistossa. Nyt päätin jälleen lähestyä polkkatukkakerhoa. Hitsi, kuinka tykkäänkään tästä. Näytän kuulemma kunnolliselta, aikuiselta ja vähän myös filmitähdeltä. Hii.

Iltapäivällä satoi hieman. Tämä kesä on ollut harmillisen kuiva ja näin maanviljelijöitä lämmöllä ajattelevana ihmisenä olen oikein odottanut sadetta. Osaksi myös siksi, että kesäsade on mahdottoman kivaa. Laitoin siniset kumisaappaat jalkaan ja syöksyin koiran kanssa pihalle sadetanssaamaan ja muuten vaan juoksentelemaan. Oli mukavaa, mutta sade loppui turhan lyhyeen ja janoinen maa ryysti vähäisen veden niin vauhdilla, että kumisaappaat olivat melkoista liioittelua. Ei puhettakaan rehellisestä kaatosateesta, joka vyöryy alas kuin tiiliseinä. Omituinen kesä. Pihalla remutessani löysin marjapensaista läjän melkein kypsiä karviaisia, joita popsin nyt tässä. Namskaa, marjat ovat parhautta. Tulisipa pian syksy. Huomaatteko, kuinka olen aina ärsyttävästi odottelemassa sitä seuraavaa vuodenaikaa? Syksy, kirjavat lehdet, pimeät myrskyiset illat ja jäätyneet lätäköt aamuisin, kahvia termospullosta ja puolukoita puuron päälle, niitä odotan nyt. Pari kesäistä ukkospuuskaakin kelpaisi. Johan tuo auringonpaiste alkaa riittämään. (Oho, sanoinko mä tuon?)

Laskin tässä, että töitä on tälle kesälle jäljellä enää seitsemän vuoroa. Aika kivuttomasti ne ovatkin menneet. Olen välillä ihan huomannut, että tykkään olla töissä, mikä on aika hämmentävää. Kesätöidenhän pointti on se, että helvetillisen duunin jälkeen opiskelu ja mahdollinen valmistuminen mahdollisesti hyväpalkkaiseen ammattiin vaikuttaisivat paratiisilta. Juuri nyt kaljan myyminen ja lottokuponkien syöttäminen tuntuu jopa melkein järkevämmältä puuhalta kuin integroiminen tai maalajimääritys. No, onneksi palkkani on kehno ja työasu ruma, eli työnteko ei pääse vaikuttamaan liian ihanalta.

Katsoin äsken vähän matkaa taivaskanavilta löytämääni Super Size Me -dokkaria, siis sitä, jossa se yksi viiksimies syö Mäkkärin ruokaa kuukauden ja tulee todella kipeäksi. Mulle tuli elokuvaa katsellessani nälkä. Ameriikan Mäkkäreissä myydään näköjään kaikkia ihmeellisiä rasvaherkkuja, joita ei Suomesta saakaan ja pelkkä juustopurilainenkin passaisi mulle nyt. Mmm, juustoa. Hei haloo? Tunnen oloni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Dokkarin pointti oli kenties joku muu kuin herättää halu lapata sisuksiinsa tolkuttomat määrät teollista moskaa. Musta tulisi varmaan hyvä jenkkilapsi, olisin ihan mainosten uhri ja kouluruokailussa söisin pelkkää sipsiä. Huh.

Näperrän ponnariani, joka mahtuu nyt melkein kokonaan nyrkin sisään. Veikeää.

Seilaamassa

2006-08-03T12:46:00.000+03:00

Taas olisi aika Valokuvatorstain. Tämä kuva olisi parempi, jos kyseessä ei olisi jo kotimatka. Piipahdus saareen oli liian lyhyt, kun työt vaativat lomailijoita takaisin kuivalle maalle. Elämä osaa olla epäreilua.

Shop until you drop

2006-08-02T22:05:00.000+03:00

Haa. Kävin ystävättären kanssa tänään vähän tuolla isommilla kylillä. Lähestyvä (nojoo, kuukausi on lyhyt aika) muutto takaisin rutkukämppään on saanut viimesyksyiset kotoamuuttofiilikset valloilleen ja kaikkea tarpeellista roinaa täytyy haalia ihan kuin sitä tavaraa ei olisi noin kymmenen neliön loukkoon roudattu tarpeeksi jo viime vuonna. Lähdin matkaan tarkoituksenani hankkia lipasto, hiirimatto ja koululaukku.

Kotiin palasin seuraavien ostosten kera:
- söpö punainen termospullo
- ruma vihreä kylppärinmatto
- kaksi kivaa punaista lautasta
- kaksi mukavansuurta kahvinjuomiseen sopivaa lasia
- uusi kukkaruukku Markus-kukalle
- pahvisia lehtikoteloita
- oranssi sumutinpullo, en oikein tiedä mihin tarkoitukseen (sumuttamiseen?)
- hulvaton vaaleanpunainen norsulelu piskille

Ei tarvinne mainita, että lipasto, hiirimatto ja koululaukku jäivät hankkimatta. No, joku toinen kerta sitten.

Hipin kuolema

2006-07-31T23:32:00.000+03:00

Varasin tänään itselleni parturiajan. Kyllä! Reiluun vuoteen tämä rötkötukka ei ole nähnyt muita saksia kuin ne omat vihreät askartelusakseni, joten on aika repäistä ja laahustaa ammattilaisen käsittelyyn. Jostain syystä olen aina luokitellut parturit ja hammaslääkärit samaan kategoriaan ja melkein voisin laittaa autokoulunopettajatkin samaan lootaan. Kaikkien läsnäollessa mulle tulee samanlainen epämukava ja riittämätön tunne, enkä mielelläni kohtaa näiden ammattialojen edustajia kahden kesken. Tämän viikon torstaina on kuitenkin aika voittaa kammo ja hyvästellä tämä röyhähtänyt hippilookki. Ajattelin saksituttaa itselleni sievän ja siistin hiusmallin, kun tässä nyt muutenkin on menty ihan väärille raiteille tämän ulkoisen habituksen kanssa. On sihteerikköhousuja ja vaaleanpunaista nappipaitaa, joten paljonkos räjähtänyt hiuksisto tässä enää venettä pelastaa. Antaa mennä nyt sitten vain.

Hämmentävästi parturinani toimii eräs entinen luokkatoverini. Tosiaan, joillakin sitä on jo ammatti ja oikea leipätyö! Oli hassua puhua vuosien tauon jälkeen vanhan kaverin kanssa, kun ei voinut tietää, tunnistiko toinen. Koko nimellä esittäytyminen ja kohtelias keskustelu kampaamon varaustilanteesta tuntui typerältä, kun langan päässä oli tyttö, jonka kanssa olen jakanut ruotsin sanakokeiden oikeat vastaukset ja pussikaljahöyryisen vappujuhlinnan keskellä maalaismaisemaa. Aikaa on vierähtänyt kuitenkin sen verran, että samoilla kihinöillä ja kikatuksilla ei voinut enää jatkaa. Häiritsevä tilanne.

Huomaan, että kello hiipii taas puoltayötä kohti ja vielä kukun tässä koneella. Täytyy varoa vähän. Eilen istuskelin tässä kahvin voimalla jonnekin kahteen ja päädyin lähettelemään vauhkona työhakemuksia ympäriinsä. Vasta aamulla muistin, että olin päättänyt olla hakematta töitä ensi talveksi, sillä rupukämpässä viihtyminen takaa halvan vuokran ja ylimääräinen aika saattaisi kannustaa koulukirjojen ääreen. Yöllä kuitenkin hakusivut lauloivat ja näppäimistö tuotti melkoisen määrän bullshittiä allekirjoittaneen "ahkeruudesta", "tunnollisuudesta" ja "asiakaspalvelutyössä viihtymisestä". Oho. Yö on hurjaa aikaa. Parempi siis mennä nukkumaan.

Johtoasemissa

2006-07-30T22:10:00.000+03:00

Olen näemmä ottanut tavakseni nykäistä hikisiä tirsoja olohuoneen limaisella nahkasohvalla. Ei ole mikään kaikista raikkain olo semmoisten jälkeen. Yäh.

Kesähurvitusten vastapainoksi on taas tehty töitä. Reilu neljä miljoonaa euroa houkutteli suunnilleen saman verran asiakkaita luokseni eilisiltana, tai sitten olen vain niin hehkeä asiakaspalvelijatar, että sana kulkee kaupungilla kuin tieto vapahtajasta konsanaan. Jumankauta sitä väkeä riitti. On hassu olo, kun huomaa, että kroppa alkaa kulkemaan liukuhihnamoodilla ja aivot seilaa ihan muilla merillä. Kesken asiakaspalvelutilanteen alkaa päässä surraamaan, että Hei, mitä mä äsken sanoin? Toi asiakas kattoo mua oudosti. Sanoinkohan mä jotain? Mitäköhän se sanoi? Mitä nyt tapahtuu? Mitä toi tahtoo? Mitä nuo tuhat ihmistä tuon takana tahtovat? Mitä mä nyt teen? Jos mä hymyilen, niin lähtisköhän tuo asiakas pois? Joo, mä hymyilen. Ei se lähtenyt, hitto. Täysi lappu Lottoa ja molemmat Jokerit? Kokeillaan sitä.

Töistä lähtiessäni kaveri soitti ja kutsui mut lämpimälle voileivälle erään tutun luokse, jossa kamu oli talon-/kissan-/voileipägrillinvahtina. Ookke. Kyseinen tuttu asuu vähän syrjäkylillä, mutta helpostihan sinne löytää, vähän sitä yhtä tietä sinnepäin ja toista tonne. Loppujenlopuksi ajelin reilun tunnin verran pitkin lähimaastoja. Kävin jollain grillilläkin kyselemässä neuvoja ja sainkin niitä rutkasti, harmillisesti vain ihan väärään suuntaan. Useiden lähteiden mukaan matkani varrella olisi ollut "ihan selkeät opasteet", mutta oikealla paikannimellä varustettuja kylttejä bongasin täydet nolla kappaletta. Rakastettavia nämä peräkylät. Aurinko laski komeasti ja maalaistiet olivat nättejä, joten mikäs siinä ajellessa, mutta vähän kyllä ketutuskäyrä alkoi ottamaan nousukiitoa, ennen kuin kaarsin autolla oikeaan pihaan. Leipä oli tosin erinomaista, eli reissu oli kannattava.

Jotta elämäni olisi, jos mahdollista, vieläkin vähän jännittävämpää, ryhdyin tässä uhkapelin vaaralliselle polulle. Niitä lottomiljoonia ei tosiaankaan tullut ja Kimikin petti mut menemällä ohi siitä jostakin Jenson Napista. Onneksi on hevoset. Saran-Salama ja B. Helmiina, ootte ihkui. Varallisuuteni lisääntyi 45 sentillä ja kai muutamalla muullakin roposella. Kyllä nyt kelpaa taas. Johan se oli eilen, kun tein taas hankintoja, joita ei pitänyt. Sihteerikköhousut olivat 70 prosentin alennuksessa, eli teoriassa mä rikastuin siinäkin kaupassa 20,93 eurolla. Ei tässä oo mittään hättää.

Tiliote kyllä vinkuu sen verran raastavasti, että töitä olisi kannattavaa yhä tehdä. Huomenna taas tiskin taakse hymyilemään ja lymyilemään, voi kuinka sitä odotankaan. Viime aikoina puljussa on näkynyt vaan satunnaisia tuuraajia ja sitten se kämmäri kesätyöläinen eli minä, joten puoti on vakaissa ja varmoissa käsissä. Silmäilin tänään työvuorolistaa, joka näytti kovin innostavalta. Vakituisista työntekijöistä yksi on kesälomalla, toinen äitiyslomalla ja se kolmas sitten kai muuten vain vähän niinku lomalla. Eli käytännössä minä olen yrityksen kulmakivi juuri nyt. Greaaat. Tunnen oloni suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, hoo. Oikeasti tekisi mieli pirautella pomolle, että mitä hittua, ottakaa tää vastuu pois hentoisilta harteiltani. Mun täytyy varmaan isona ryhtyä sittenkin rividuunariksi, kun pelkkä kurttuisen kesätyön minivastuu meinaa käydä hermoille. En ole johtaja-ainesta, en. Ja musta piti tulla presidentti, haha.

Liplatusta

2006-07-28T22:11:00.000+03:00

Sain terveen paperit, ainakin suullisesti. Ystävättäreni oli nimittäin sitä mieltä, että olen tarpeeksi terve piipahtamaan pikalomalle saareen. Niinpä kurvasin autolla satamaan ja hyppäsin paatin kyytiin. Ystävää on uskottava.

Oli aika rentouttavaa. Pelasimme mölkkyä, korttia ja petankkia (meillä maalla ei harrasteta vieraskielisiä sanoja), nukuimme teltassa, grillasimme paljon rasvaista ruokaa, pulahdimme uimassa, istuimme veneen katolla laulamassa Eppu Normaalia ja muutenkin harrastimme kaikenlaista tervehenkistä puuhaa. Aika veikeää on se, että melko tarkkaan samoissa maisemissa, samassa seurassa ja samoissa puuhissa hengasin hyvin pitkälti tasan kymmenen vuotta sitten. Vähänpä tässä tekemiset muuttuu.

Luulin, että tämä kesä on jo kesätekemisten osalta nähty, mutta kummasti näitä järkyttävän kesäisiä puuhia tupsahtelee vastaan ihan jatkuvalla syötöllä. Kameran muistikortti on täynnä sinistä taivasta ja vihreää lehvästöä, eikä hohtavista virneistä voi oikein mitenkään päätellä, mikä niistä riemuhetkistä on meneillään juuri siinä kyseisessä kuvassa. En tietenkään valita mitenkään. En vain oikein odottanut tällaista. Odotin perhekärhämiä ja vesisadetta ja työstressiä, mutta mitään niistä ei ole juurikaan näkynyt. Viikko sitten satuimme yhden kaverin kanssa eräälle rantaterassille kuuntelemaan jotain tuntematonta pikkubändiä ja se kesämeininki sinisine järvineen ja vaaleanpunaisine siidereineen meinasi vetää mielen solmuun. Liian hyvää mulle! En ehkä kestä! Koska tää loppuu? Jos mulla olisi käsillä ensi vuoden kalenteri, laittaisin sinne tammikuun vikalle torstaille ison punaisen muistutuksen kesämielestä. Tiedän, että silloin loppuu jaksu. Tuntuu ihan karulta, kun tietää, että alamäkeä on luvassa ihan pidemmältikin. Miten tämä kaikki hyvä happi säilötään ensi vuodelle? Vaikeaa.

Varpaissa on yhä hiekkaa. Hihi.

Kaupan päälle älykäs kaukosäädinteline!

2006-07-26T15:12:00.000+03:00

Katsoin juuri aika pitkään Ostos-TV:tä. Koko sen ajan siellä mainostettiin maailman näppärintä ja ruminta pöytää Table Matea. Pöydän ensisijainen etu on se, että sen saa vedettyä lähelle sohvaa, eli ruokaan ei tarvitse kurkottaa, kun haluat katsoa lempiohjelmaasi televisiosta ja syödä samalla jotain käsittämättömän rasvaista mönjää, jota miesmallit sörkkivät kohmettuneesti hymyillen. Jos et jostain syystä halua käyttää helvetin rumaa Table Mate -pöytääsi, voit myös taitella sen sohvan alle piiloon, mikäli siellä on yhä tilaa Ab King Pro -vatsalihaslaitteen, Nikkei-veitsisarjan ja anopin ruumiin vierellä. Table Mate -pöydässä on kuusi eri korkeutta ja kolme säätökulmaa, eli yhteensä saat 18 näppärää pöytää, mikäli tarvitset kääpiöille suunniteltua pöytää, jonka pöytälevy on hauskasti lähes pystysuorassa. Materiaalina pöydässä on käytetty jokaiseen sisustukseen sopivaa, "modernia" ja karsean 80-lukulaista teräsputkea ja valkoista muovia. Ja hinta on käsittämättömän edullinen 7 euroa kuukaudessa! (Kuinka monta kuukautta, jäi arvoitukseksi. Mutta kyllähän tuosta maksaa vaikka loppuikänsä.) Mainoksen mukaan "Kaikki kotona paranee Table Maten avulla!" Varmaan seksikin.

Nauroin vedet silmistä valuen ehkä puoli tuntia. Sairaslomalla on kivaa. En sitten kuitenkaan tilannut. Menee muuten liian villiksi.

Never say never

2006-07-26T11:17:00.000+03:00

Tein äsken jotain ennenkuulumatonta. Tilasin puhelinmyyjältä lehden. Oho. Kyseessä oli tosin jatkotilaus vanhaan tuttuun Imageeni ja homma oli hyvinkin helppo, kun piti vain sanoa, että anna palaa vaan, mutta silti. Ei lehtimyyjiltä osteta mitään. Tämänkertainen myyjä vieläpä teititteli mua, mikä on musta edelleenkin väärin. Ei kakaroita teititellä.

Tauti alkaa haihtua. Päätä vielä särkee, mutta niinhän aina.

Byrgh

2006-07-25T21:29:00.000+03:00

Kirjoitin viime yönä joskus puolenyön ja kahden välillä tänne aivan uskomattoman määrän potaskaa. Nyt kiitän luojaani, että painoin sitten kuitenkin Publish Post -namiskan sijaan sitä viereistä. Myöhemmin kävi nimittäin ilmi, että se outo olo ja selässä valunut kylmä hiki, hourupäisestä vuodatuksesta puhumattakaan, olivatkin jonkinasteisen vatsaflunssan oireita eivätkä mitään luovuuden kukkimista. Huh.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitsin virallista sairaslomaa. Puhelinnumeroihin soittelua, oireiden luettelua ja Idon halailua ja tuloksena oli kolmen ja puolen sekunnin aika terveydenhoitajalle. Lappu kourassa ajoin takaisin kotiin ja liikenneympyrän muodot tuntuivat mahdottomilta ohjata. Kun viralliset hommat oli hoidettu ja kiva työpaikan täti oli vyöryttänyt päälleni sympatiaa, saatoin ottaa vähän nokosia olohuoneen hikisellä nahkasohvalla. Rankkaa on aikuisten ihmisten sairastaminen.

Iltapäivällä katsoin Pulp Fictionin ja söin vähän jäätelöä. Meininki on jo vähän parempi. Olen kuitenkin yhä valmis kuumehouruiseen vuodatukseen, joten katsotaan, kuinka ilta etenee. Kjäh.

Agenttimeininkiä

2006-07-23T21:50:00.000+03:00

Voisin olla ehkä sitä mieltä, että nämä vapaaviikonloput saisivat nyt riittää. En oikein jaksa enää.

Ilta oli onnistunut. Holtittomuusasteikot pistettiin uusiksi jo alkuillasta, kun James Bond -puhelimeni teki agenttimaisen syöksyn vessanpönttöön. Nauratti ehkä kuolettavasti. Ei kukaan tiputa uutta puhelintaan vessanpönttöön! James saa kiittää onneaan, että kyseessä oli kuitenkin vedetty vessanpönttö. Hetken aikaa puhelin vilkkui ja surisi, mutta se sopi vain illan teemaan. Nyt hän pelittää jälleen täysillä, kuten minäkin pikkuhiljaa.

Humpattiin taas perseet irti, ja kyllä, myös pöydillä. Mutku siellä karseassa lihatiskimestassa oli semmoinen tapa, en mää muuten. Antti Tuiskua ei tullut kertaakaan (Vääryys!), mutta hilpeänä yksityiskohtana jostain löytyi herrasmiesseurue, joka tahtoi tarjota tyttösille kanahampurilaista, taksikyytiä ja munaa, joista viimeistä lukuunottamatta kaikki otettiin riemulla vastaan. Aamulla vastassa oli ihana kaverinäiti, joka tuuppasi nuutuneet tytskät suihkuun ja sen jälkeen juotti kahvia ja syötti kurkkuvoileipiä. Kivaa.

Koska nyt teinimeininkikiintiö alkaa olla täynnä myös muilla kuin minulla, aikuistumisretkeni Asuntomessuille on saanut kannatusta yllättävän monelta taholta. Haluamme trendikkään omakotitalon, soman puutarhan, pation, farmariauton ja keliaakikkolapsia. Tai jotain. Harmillinen seikka on se, että kesän vapaa-viikonloppuni alkavat tosiaankin olla tässä, ja osalla osanottajista on keski-ikäisen jumiutuneet säännölliset työajat, eikä tätä vuorotyöperkelettä, kuten kunnon opiskelijarassuilla. Hmph. Luulen, että aikataulujumalat ovat aivan tarkoituksella lyöneet ystävieni vapaa-ajat täysin ristiin omani kanssa, ettemme enää antaisi toisillemme pahoja vaikutteita. Sinänsä ihan fiksua, kyllä.

Yksi kaverityyppi kävi äsken noutamassa jonkin aikaa täällä majailleet lenkkarinsa mukaansa. Mukana tällä oli koira, joten teimme treffit tuohon tielle, ettei meidän piski saisi slaagia. Turha toivo. Koira oli vetänyt täällä rinkiä ja huutanut ouououuu, kunnes nukkumassa ollut perhe kyllästyi ja toimitti piskin narunjatkeena mun haltuuni. Lajitoverien kohtaaminen oli hieno. Puolta suurempi kaverin koira seisoi paikoillaan ja tuijotteli kiharaisten naamakarvojensa alta meidän piskiä, joka juoksi kahtasataa talutusnarun mahdollistamaa puolikaarta, haukkui, rähisi, sähisi ja hytkyi. Välillä käytiin vähän nuuhkaisemassa kaveria, mutta sitten piti taas pinkoa metrin päähän karkuun. Hirveästi olisi tehnyt mieli leikkiä ja vähän tuuppia tassulla, mutta voi vitsi kun ei uskaltanut. Huvittava rakki. Kotiin se ei olisi malttanut millään enää tulla ja hiekkatiehen jäi komeat urat, kun kiskoin sen lopulta sisälle. Täytyy joskus järjestää elukoille uusi tapaaminen, sen verran tunteikkaalta niiden ensitapaaminen näytti.

Sukkahousut jalkaan, uusi päivä alkaa, heippa ja soitellaan

2006-07-22T12:28:00.000+03:00

Kesä on kiva tekosyy. Tänä kesänä olen käyttäytynyt hyvin holtittomasti ja aion jatkaa sitä, koska on kesä. Eilen tytskät riistivät minut kesken Tarantino-maratonin ensimmäisten sekuntien (En varmaan ikinä saa katsottua sitä suurella rahalla hankittua boksia läpi.) kotokylän tanssiravintolan terassille "yksille". Paikalla oli vain keski-ikäisiä farkkupaitaisia setiä ja hilpeähköjä äidin työkavereita, joten olimme kaltaisessamme seurassa. Join vaaleanpunaista siideriä ja kikattelin ja ruodin muiden kanssa yhteen ääneen kesän hörhellyksiä ja tunsin itseni hyvin teiniksi. Hyvähyvä.

Kotiin kömmin kylläkin hyvissä ajoin ja päädyin punkkaani kuuntelemaan Kirkaa. Kylässämme on nimittäin ikiomat festarit käynnissä ja meininki on melkoinen. Käsittääkseni Kirkan piti hoilata sisätiloissa reilun kilometrin päässä kotoani, mutta se ei estänyt minua kuulemasta ikuisuutta kestänyttä versiota Born to be wild -kappaleesta. Villiä. Ja eilinen oli vasta aloitusperjantai, tänään lauteille pääsee Matti Nykänen, mikäli vain löytää paikalle (mitä suuresti epäilen). Ihan liian pelottavaa matskua mulle, joten riennän naapurikaupunkiin evakkoon kaverin luokse. Vaikka tätä kylää kovasti rakastankin, on sen herääminen eloon vähän liikaa mulle.

Ja koska on kesä, on meidän siellä kaupungissakin tietysti lähdettävä hippaamaan. Kaverilta tuli eilen viesti, että hän oli ostanut iltaa varten tuubitopin, wohoo. Olin hyvin ylpeä itsestäni pystyessäni vastaamaan, että minä olin hankkinut aiemmin päivällä itselleni minihameen. Tirsk. No kerrankos sitä, kun on kesä! Minihameen kaveriksi tarvittaisiin tietysti oranssia tekorusketusta ja kultakäätyjä kaulaan, mutta joudun nyt tyytymään vihreisiin sukkahousuihin ja samansävyisiin helmiini. Mutta kyllä musta on selvästi oiva bilehile kuoriutumassa! Ensi viikolla voisin investoida glitterposkipunaan ja vähän kun yllytetään, saatan pompata pöydille tanssimaan är-än-biitä. Jeah!

Ne kesäkuulta riistetyt vapaaviikonloput ovat nyt heinäkuussa saapuneet. Huomaatteko? Jos oikein lasken, tämä on neljäs viikonloppu putkeen, kun tohotan menemään jossain. Ja mä olen sentään se kunnollinen kaveri. Talvella täytyy muistella näitä aikoja, kun silloin päädyn kuitenkin taas istumaan kylmällä lattialla viikosta toiseen ja tuijottelemaan vuokraamon elokuvia suttuiselta tietokoneen näytöltä. Joo.

Kukkis-Kakkis tässä moi!

2006-07-19T23:21:00.000+03:00

Olipas mukavaa tulla töistä kotiin. Isi paistoi mulle verilettuja, pöydällä odotti kukkakimppu sekä suklaalevy ja jääkaapissa nökötti perinteinen, vähän epämuodostunut mansikkakakku. Ihan hupsua. Olen päivänsankari vain siitä syystä, että vanhempani tahtoivat kutsua lastaan jollakin muulla nimellä kuin työnimelläni, joka oli kieltämättä viehättävä, mutta olemuksestani hyvin kaukana oleva Kukka-Maaria. No, mukavaahan se on juhlia sitä, ettei kukaan pääse kutsumaan mua Kukkikseksi. Tuo lempinimi tuo vain mieleeni erään tärähtäneen uskonnonopettajan menneisyydestäni, eli ei hyvä.

Puraisin huuleeni kovin tuskallisesti, kun natustin suklaata. Murheeni ovat maata järisyttäviä. Äiti oksentaa mansikkakakun voimasta jo kolmatta kertaa, eli parempaa on onneksi tiedossa.

Messuilua

2006-07-18T23:52:00.000+03:00

Pyörrän puheeni. Muutaman (kymmenen) tunnin unien jälkeen olenkin valmis julkaisemaan sensuroidun kuvakokoelman Ilosaarirokista. Kaunista, kaunista. (Koska Bloggerin kuvatoiminto on niin hel-ve-tin näppärä, ovat kuvat nyt noin tyhmästi jonossa. No olkoot sitten.)

Tänään kukaan ei ole oksennellut mihinkään ja töissäkin ymmärsin lähestulkoon heti, että keniaa jutellut häiskä halusi ostaa Sonera Easy Prepaid -liittymäpaketin. Hieno päivä. Aamupäivällä havaitsin itsessäni yllättävän halun lähteä Espooseen asuntomessuille. Ihan nauratti, kun asian huomasin. Kuka lähtis mun mukaan?

Iloa, iloa

2006-07-17T15:53:00.000+03:00

No oliko lystiä, no oliko?

Jummijammi sentään. Tahtoisin tehdä kattavan raportin Tämän Kesän Parhaasta Viikonlopusta, Taas (Mikä tätä kesää oikein vaivaa, kysyn vaan.), mutta ei semmoiseen voi ihmislapsi näissä olosuhteissa kyetä. Saanko vain luetella substantiivejä huutomerkkien kera? Aurinko! Sidukka! Musisointi! Kravattimiehet! Humppa! Kesäyö! Kahvilikööri! Pakastepyttäri! Metrilakritsi! Tanskanpoijjaat! Jamaikamiehet! Hiki, tomu, rakot ja mustelmat! Liikennemerkit! Bajamajat! Nauru! Huuto! Kadonnut ääni! Parhaus!

Jokin on mussa vikana, kun en ollut keplotellut itselleni maanantaita vapaaksi kuten muu joukkue. Siinä sitten köröteltiin aamuyöllä läpi Suomen, lämpimimmät kiitokset kartturille. Meininki oli yllättävän hilpeä, vaikka takana oli liikaa hippailua mun henkilökohtaisella asteikollani, jolle esikoululaisetkin nauraa. Jossain Mikkelin tienoilla syöksyimme hämärään metsään kuvaamaan sumua. Kyllä. Puoli viideltä oli jo koirankutale ranteessa ja kahden tunnin napakoiden unien jälkeen rynnin töihin häseltämään. Kotiin tultuani itkeskelin hetken TV2:n Lentokenttä-ohjelmalle ja siitä päättelin, että nyt olisi unen aika. Kahdenkymmenen minuutin päästä heräsin siihen, että piski oksensi sänkyyni. No, mikäs tässä sit.

Viikonlopun valokuvasaldo olisi nii-iin komeaa katsottavaa, mutta harmillisesti suurimman osan julkaiseminen menisi kai jonkin julkisen häpäisyn puolelle, joten ei sitä nyt sitten tällä kertaa. Itkettää ja naurattaa, kun noita katsoo. Mistään bändeistä tai muista katsomisen arvoisista nähtävyyksistä ei tietenkään ole kuvia, niitä hikisiä rokkareita voitte etsiä ihan muista julkaisuista. Käsivaralla otetut, tärähtäneet otokset omasta pärstästä tai vieruskaverin varpaista, ne ovat sitä asiallisinta festivaalikuvitusta. Niin likaisia varpaita ei muuten ihan äkkiä toisia löydä. Respect, respect.

Päänsärkyistä

2006-07-13T23:46:00.000+03:00

Olenko joskus sanonut, että vihaan torstaita?

Väsynyt työpäivä päättyi mukavasti, kun viimeisillä puljun aukiolosekunneilla sisään harppoi asiakas, jonka tarpeet + mun kämmäykset + muutama huono tsägä = vartti yliaikaa. Kun vihdoinkin pääsin kurvaamaan pois töistä, nälkäinen ruumiini johdatti mut Heselle, jossa oli töissä joku muakin urvelompi kesätyöläinen. Hampurilaista odotellessani soitin kaverille, joka kertoi, että eräs kohtuullisen tärkeä lähettämäni kirje ei ollut saapunut vielä perille. Kotiin päästyäni tiputin uuden kännykkäni pihakivetykselle, konttasin akkua auton alta, havaitsin, että maksamani kurkkumajoneesi ei ollut päätynyt hampurilaiskassiin ja huomasin, että piski oli päivän aikana pitänyt omaa kivaa uudehkon neulepuseroni kanssa. Äsken tiputin puolukkajogurtin lattialle ja koristelin siis täten huoneen kauniilla vaaleanpunaisilla pisaroilla.

Labyrinttiarvastakaan ei tullut voittoa. Tympii.

Huomenna teen töitä muutamia tunteja, raivaan kämppää koiranhoitajaa varten muutamia tunteja, ajan tila-autovolkkaria muutamia tunteja ja sitten antaudun suloiselle festarielämälle muutamia päiviä. Jibii. Maanantaiksi on kirjattu aamuvuoro, kuinkas nyt muutenkaan.

Valokuvatorstai

2006-07-13T13:12:00.000+03:00

Ruman kuvan etsiminen oli tosissaan vaikeata. Monet tavallaan rumat jutut ovat kuitenkin niin kivoja ja ihania, kuten nyt vaikkapa betonimöhkälelähiöt tai naamaa peittävät Badding-aurinkolasit. Rumia valokuvia saa räpsittyä mistä tahansa kohteesta (Arkistoni on loistava esimerkki siitä), mutta kaunis kuva rumasta kohteesta on vähän vaikeampi juttu.

Päädyin lopulta tähän. Tammikuu on ruma, yksityisautoilu on rumaa, tuon hetken aatokset olivat ikävännahkeita ja tienpenkat olivat kammottavan rumia. Kuva on kuitenkin ihan kelpo.

Ei ole yhtään ikävä talvea.

Elä kiusaa siilejä

2006-07-12T22:26:00.000+03:00

Perheeni soitti minulle äsken maailmalta. Itseasiassa kolmesti. Ekaksi olin töissä tienaamassa leipää (tai oikeastaan jauhelihaa ja paprikaa ja tortillalättysiä) ja seuraavaksi syömässä niitä. Kolmannella yrityksellä minut saatiin vihdoin luurin varteen ja vuodatus alkoi: "Meillä meni Visan luottoraja rikki, lähetä meille rahaa." Näin se elämä heittelee, kun nyt yhtäkkiä minä olenkin se, joka kantaa rahakirstuun täytettä. Huh.

Piski vinkuu eteisessä, koska en päästä sitä ulos. Syy tähän julmaan käytökseen on se, että äsken sain käydä nykimässä narun päässä olevan koiran irti siilistä, jolle se yritti antaa selkään. Tuo typerä koira tuntuu välillä leikittelevän hengellään ihan surutta. Eilen rakki sai jälleen perinteisen iltakohtauksensa, johon kuuluu päätöntä säntäilyä seiniä, huonekaluja ja ihmisiä kohti. Onhan se ihan huvittavaa, kun koira päästelee kahtasataa kämppää ympäri, mutta se otsaluun kalina ruokapöydän jalkoja vasten vähän kammottaa. Jäpikkä ei tietenkään ole millänsäkään. Siilinkin kanssa se mesosi iloisena ja siilirukka koitti rullailla hiljalleen karkuun.

Eilen, kun olin jo lähes nukkumassa, pari tytskää kävi noukkimassa minut pikavisiitille kaljabaarin terassille syömään juhlajäätelöannoksia erään saavutetun opiskelupaikan kunniaksi. Ihan kohtuumukavaa kesäpuuhaa oli se, vanilja- ja mansikkajäätelöä, kermavaahtoa ja suklaakastiketta ja yhden tytskän bonuskortti, jolla sai hinnasta 55 senttiä pois. Ihan pelottaa, kuinka mun mielenterveydelleni käy syksyllä, kun ei ole uimareissuja, kaljabaareilua, jätskiannoksia tai huoltoasemakahveja. Tämä juhlittu opiskelupaikka varmisti nyt sen, että joukkueemme hajaantuu syksyn tullen entistäkin enemmän pitkin maailmaa. Ärsyttävää. Itseasiassa on aika outoa, että olen ryhtynyt näin perusteellisiksi ystäviksi juuri näiden ihmisten kanssa, sillä maailmamme ja opiskelukaupunkimme eroavat toisistaan mahdollisimman pontevasti. Luulisi, että eloni aikana messiin olisi tarttunut edes joku, jonka intohimoihin kuuluisi asuminen Tampereella tai edes Pirkanmaalla, mutta ei niin ei. Pöljiä ihmisiä. Onneksi yksi S-ryhmän kätyreistä on luvannut opastaa minua bonuskortin hankinnassa. Plussa on ihan lällärikaveri siihen verrattuna.

Ylihuomenna olisi lähtö Joensuuta kohti. Jokojokojoko mennään?

Miss Dishwasher

2006-07-11T13:09:00.000+03:00

Koitin tuossa pestä astioita, kuten nyt tapana on. Luksuselämääni täällä kotokodossa kuuluu astianpesukone, jota en totta puhuen käytä kovin usein. Ja sen huomaa. En millään muista, missä hanan asennossa kone saa vettä ja missä ei, sillä uudessa hanassamme on harhaanjohtavia nuolia ja muita merkintöjä. Kerrottakoon, että hana vaihdettiin keittiöremontin yhteydessä sinä vuonna, kun pääsin ripille.

No, eipähän ole tuotakaan murhetta enää, sillä muutaman kumean jymssäytyksen jälkeen masiina pysähtyi. Vaaleanvihreä valo vilkuttelee SOS-rytmissä, vaikka kuinka painelen nappeja ja vääntelen namiskoita. Perhana, ei sitten pestä astioita. Tiskiharja ei ole vaihtoehto.

Piti mennä kauppaan ostamaan aamupalaa, mutta aamu taisi mennä jo. Lounasta en melkein koskaan syö, joten tähdätään sitten päivälliseen. On mulla täällä kahvijäätelöä, joten väliäkös tuolla, vaikka jäisi kauppareissu huomiseenkin. Oloni on väsynyt, vanunut ja hikinen ja samalta näyttää kampaukseni. Ei julkisia tiloja tänään.

Koiraa pissittäessäni tutkin takapihan kasvustoa. Kasvimaalla en ole juurikaan käynyt keväisen siemenentenheittelyn jälkeen, enkä osannut enää sanoa, minkä sortin rehua sieltä puski ulos. Terassinkaiteella joku satunnainen köynnösviritelmä kyllä kiipeili kohti yläilmoja, joten ihan onneton kasvinhoivaaja en ole. Olenhan antanut tuolle vettä jo ainakin kahdesti. Kuvia selatessani koin valtaisaa halua postata tänne pari arveluttavaa kuvaa viime viikonlopuilta, mutta jätin nyt kuitenkin väliin. Eiköhän tässä ole jo menetetty kasvoja ihan tarpeeksi muutenkin.

(Toistelkaapa tuota otsikkoa ääneen. Siitä tulee riemastuttavan pöljä olo.)

Soitellaan!

2006-07-11T09:43:00.000+03:00

Soittivat töistä. Vapaapäiväni aamuna kello 08:40 ja kysyivät, tulisinko illaksi töihin. Unisilla aivoillani kesti vain muutama sekunti muokata ensimmäinen ajatus "En vitussa" lauseeksi "Valitettavasti mulla on sovittuna muuta menoa, enkä pääse tänään tulemaan." Olen aika ylpeä itsestäni. Varsinkin, kun mitään menoa ei ole tiedossa, vielä.

Seuraavaksi puhelin soi jälleen. Ei se minun uusi puhelimeni, jonka olen nimennyt James Bondiksi agenttimaisen ulkonäkönsä vuoksi, eikä myöskään perinteinen lankapuhelin. Olohuoneen hyllyllä vain soi joku puhelin. Ymmärtääkseni perheeni kantaa kapuloitaan mukanaan pitkin Eurooppaa ja hurvitteluidenkin aikana kadonneet elektroniset vempaimet on jo ehditty palauttamaan omistajilleen. Ei mitään hajua, kenen puhelin soi kotonani aamulla, kun yritän epätoivoisesti nukkua. Joku nyt taas vittuilee mulle ihan kympillä. En vastannut.

Pahoittelut muuten kasvavasta huonon kielenkäytön määrästä niin täällä kuin oikeassakin elämässäni. Tuo v-sana on minusta idioottimaisin kirosana ikinä, mutta teinimeininki on tuonut sen suorastaan aktiivikäyttöön. Hävettää. Autoillessa se on kyllä ihan näppärä, kun törttöilevät mersumiehet saavat luettua painokkaan yksisanaisen mielipiteeni huuliltani, mikäli niillä on tapana vilkuilla taustapeiliin törkeiden kiilailujen ja muiden lahjakkaiden temppujen jälkeen. Eli ei. Mutta kyllä se ääneen kiroaminen auttaa silti. Vasta pari kertaa olen ottanut mukaan myös kansainväliset käsimerkit. Ai miten niin olen aggressiivinen autoilija?

Käsissäni haisee Cesarin Ranskalainen kanahöystö. En erityisemmin nauti sen tuoksusta.

Jotain mätää Tanskanmaalla

2006-07-10T22:33:00.000+03:00

Vanhempani soittivat juuri Tanskasta ja tahtoivat tietää, onko sellainen hevonen, jonka etupää on valkoinen ja takapää ruskea, nimitykseltään raudikko. Onkohan se vain minussa, vai tuntuuko tämä perhe joskus vähän omituiselta? Hyvää lomaa vain teillekin.

Nukuin koko alkuillan päiväunia. Kesäelämä ottaa osansa. Viime aikoina olen nimittäin toteuttanut lahjakkaasti yhdistelmää raskas työ + raskaat huvit. Ei ole tätä lasta tehty bilettämiseen. (Eikä kyllä työntekoonkaan, jos katsotaan tätä ruikutuksen määrää.) Lauantain "pienimuotoinen illanistujainen" näkyy ja tuntuu kropassa yhä ja ensi viikonlopun hurvitukset kohoavat jo synkkänä pilvenä horisontissa. Hii. Kotokylän paikallisbaarissa meno on rankkaa paitsi henkisesti (En edes ala selostamaan sitä meininkiä, sillä solvaamiseksihan se menisi ja pahansisuinen en ole ikinä. Kyse nyt vaan on siitä, että puolet jengistä kelpaisi ikänsä puolesta vanhemmikseni ja loput käytöksellään tai vilkkuvilla valkopersuksillaan hurmasivat mut muuten vaan täysin.), myös fyysisesti, sillä Antti Tuiskua soitettiin illan mittaan peräti kahdesti (Humppaa ja kuole!) ja aamuöinen kotiin pyöräileminen kävi humppajaloille pahemman kerran, kun kosijoita roikkui ihan kirjaimellisesti tarakassa kiinni. Sunnuntaina otin vähän matsia pikkupiskin kanssa, kiisin paikattavaksi lähimpään turvakotiin (Perheeni on näköjään pakannut viikon matkalle mukaansa ihan kaiken irtaimiston, eikä ole jättänyt mulle edes laastaria.) ja sitten säntäsin töihin. Väsytti hitusen verran.

Tänään oli sitten vihdoinkin se kuukausia höpötetty palkkapäivä, joten ehkä sen juhlistaminen saa nyt jo jäädä. Kohtahan sitä täytyy alkaa juhlimaan heinäkuun palkkaa. Kesä on sitten ihanaa aikaa: tuhlaan jatkuvasti itselleni ennenkuulumattomia summia ja silti samalla kerrytän pesämunaa lojumaan tilille. Joku voisi sanoa, että olen vähään tyytyväinen, kun kolminumeroisesta palkasta riittää juhlittavaa viikkokausiksi ja silti säästöön jää useampi satalappunen. Olen iloinen köyhä, jee.

Jaaha, piski ottaa eteisen matolla Trendi-lehden mainoskupongista henkeä pois. Yksinkertaisuus on hyveemme. Yhteiselomme koiranrutaleen kanssa on tähän asti sujunut perin mallikkaasti, jos lauantai-aamuista oma-aloitteista juoksulenkkiä ja eilisen rähinöitä ei lasketa. Jään vain odottamaan, millainen riemu repeää, kun onnistun selvittämään, mistä ovat peräisin ne vanutollot ja muu nöyhtä, joita löydän yleensä pitkin lattiaa töistä tullessani. Villasukat on jo takavarikoitu, kun koira rupesi oksentelemaan sinistä villalankaa ja rakas torkkupeittokin joutui ylähyllylle, kun piskin lemmenleikit sen kanssa alkoivat saamaan masokistisia vivahteita. No, eipähän ole mulla yksinäistä.

Onko kukaan muuten huomannut, että on kesä ja on kuuma? Töissä vastaan ehkä kolmisentuhatta kertaa päivässä ihanan piristävään toteamukseen onpa muuten kuuma. Helle käy voimille. Tänään näin yhden hiljaisenpuoleisen, kaljaa ostavan vakiopatun, joka oli kustomoinut itselleen sympaattisen helleasun. Farkut oli laitettu puolisäärestä poikki nipsnaps ja alta pilkotti maidonvalkeat nilkkasukat ja niitäkin vaaleampi iho. Kontrasti katujen kuluttamaan, eteläeurooppalaiseksi paahtuneeseen kasvojen ja käsien ihoon oli komea. Ei ole helppoa elo keskikaljamiehilläkään, kun säätilat sotkevat vakiintuneen lookin.

Uusi paita

2006-07-10T15:37:00.000+03:00

Hipheihuraa! Herkku teki sen taas! Ei maalia futiksen MM-finaalissa, vaan jotain hienompaa, eli uuden sisustuksen tupaani. Kyllä on nyt virkistävää.

Tuo ylänurkan kuva on otettu opiskelijamurjuni keittiöstä. Tahdoin ikuistaa maailman sontaisimman ikkunan, mutta kuvasta tulikin nätti. Psykoverhot ja nosturi ja kaikkea. Mainostakoon tuo nyt sitten mun elämääni, kun kaktukset näyttävät vähän näivettyneen tässä kevään aikana.

Nyt menen kirjastoon. Kassellaan.

Ei mua olisikaan nukuttanut just nyt

2006-07-08T05:54:00.000+03:00

Lauantai-aamu kello 05:22. Koira on karussa. Ja on muuten yhä.

Voi vittu.

Kaikki parhaat 2006

2006-07-07T22:09:00.000+03:00

Muu perhe hylkäsi minut ja piskin reiluksi viikoksi. Olen vapaa! Puolitoista kuukautta kotona asumista näkyy kuitenkin käytöksessäni. Heti viikonlopulle on ruvettu puuhaamaan pientä pirskeentynkää kuten oikeaan teinimeininkiin ja yksinkotonatilaisuuksiin kuuluu ja äsken meinasi käydä köpelösti, kun lukitsin itseni ulos koiraa pissittäessäni. En osaa enää. Ruokaa en ole laittanut miesmuistiin, mutta tällä viikolla on ehkä pakko. Hui.

Aamulla tein sen, mitä olen pitkään suunnitellut, kokoelmalevyn lempipiiseistäni. Samanlaisia väsättiin aikoinaan mankoilla ja c-kaseteilla ja kasettien nimeksi annettiin KAIKKI PARHAAT -95 ja niin edelleen. Olen astunut askeleen eteenpäin kehityskaaressa, sillä poltin piisit cd-levylle. Viereisellä koneella isi kasasi itselleen matkamusiikkia mp3-muodossa, noin edistyneeseen teknologiaan pääsen varmaankin sitten vuonna 2014. Sitä odotellessa.

Työmatkalla kuuntelin levyä ja havaitsin, että olin valikoinut sille pelkkää lässyä ruikutusmusiikkia. Elämä moukaroi, Ei mun oo hyvä olla yksin, sitting on the side waiting for a sign, hoping that my luck will change ja but here, closer every year, so near, the fear is coming clear. Ensi viikonloppuna pitäisi autoilla Joensuuhun ja takaisin, joten mun täytynee polttaa vähän pirteämpi levy. Enemmän rokkenrollia ja aurinkoa ja vähemmän räntää ja uikutusta. Olen ihan hulluna siihen Antti Tuiskun uuteen jumputukseen, mutta se ei ole varmaan sopivaa musiikkia tuolle reissulle. Mukaan on kuitenkin lähdössä kaikenlaista vähemmän tuttua porukkaa, saavat musta vielä ihan kieroutuneen kuvan. Vai pitäisikö sittenkin ihan piruuttaan kokeilla? Tiedän, että puolitutut ihmiset luulevat mun olevan fiksu, hiljainen, asiallinen ja seipäänniellyt tyyppi. Mikäpä onkaan hauskempaa kuin murentaa se kuvitelma. Badding-lasit, Antti Tuisku ja mun kuskintaitoni varmaan riittävät pieneen maailman luhistumiseen. Kjäh.

Työkaveri kehui mua tänään. Eipä tainnut tietää, kuinka tervetullutta se oli. Ah, en ole ihan alimmainen surkki. Tuntuu kivalta.

Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin

2006-07-07T00:21:00.000+03:00

Mun piti olla hiljaa hetkinen, etten hukuttaisi tuota taidepläjäystä heti lörpöttelyyn, mutta en nyt malta. Ja minähän täällä määrään. Nih.

Mullon uus puhlain! (En tajua, mistä tuokin sana on tullut aktiivisanavarastooni. Puhlain? Onko se jotain murretta?) Se on hieno ja kiiltävä ja sen nimessä on kutosia ja nollia ja se on simpukkamallinen ja sanoinko jo että hieno ja isi tinkasi siitä mulle 13 euroa alennusta. Whii. Koko illan olen lähettänyt tekstiviestejä kavereille, että Ziiz niinq zoitelgaa mulle!!! ja hihkunut sitten, kun joku on soittanut. Tytskien soittoäänenä on Ultra Bran Kirjoituksia, se missä lauletaan "Mutta ne tytöt olivat kertoneet surullisiakin juttuja, ja toisaalta illoista rannalla, jolloin mikään ei voisi olla paremmin." Alkuillasta yksi tytskä soitti ja pyysi uimaan. Nappisuoritus.

Älyttömällä shoppailureissulla vanhempieni kanssa päädyin hankkimaan myös hassuja rannerenkaita, jotka kolisevat nyt tätä kirjoittaessani häiritsevästi, sekä aurinkolasit, joiden kanssa näytän kuulemma ihan Rauli "Badding" Somerjoelta. Olen hyvin otettu, tietenkin.

Koska olen viime aikoina käyttänyt äitin autoa enemmän kuin äiti itse, lupauduin tänään painostuksen alaisena autonpesuhommiin. Huomasin, että muutama itikka on tullut surmattua teiden ritareina kiitäessäni ja voimalla ne oli tosiaan kanveesiin lyöty. Isi pesi vieressä omaa autoaan, tai siis pesi sen verran, mitä mun neuvomiseltani ennätti. Lopulta isi sai pestä kaksi autoa ihan itsekseen ja minä seikkailin autotallin ihmemaassa. Jessus, kuinka siellä on tavaraa. Jotain kertoo isäni säästämisvimmasta se, että hän käyttää autonsa kuivaamiseen äitiyspakkauksesta saatuja vauvariepuja ja tämän talouden viimeisin vauva huristaa jo hyvää vauhtia puolentoista vuosikymmenen paremmalla puolella. Autotallista löytyi myös metallinen Spice Girls -tikkaripurkkini, jonka heti kaappasin itselleni kahvipurkiksi (Siis voiko olla päheämpää kahvipurkkia?) sekä Texas Instruments Professor -laskimeni, joka hankittiin ehkä kymmenenvuotiaalle matematiikkaintoilijalle, sillä se iloisesti ja innostavasti tenttaa yhteenlasku-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja ja palkitsee oikean vastauksen riemastuttavalla äänellä ja vilkkuvilla tähdillä. Reteänä tartuin kolmostason kertolaskuihin, mutta jouduin luovuttamaan heti alkuunsa kammottavien 23*3 -tehtävien edessä. Yhteenlaskut onnistuivat sentään edes jotenkuten. No, olenkin ollut aina sitä mieltä, että päässälasku on perseestä.

Näin viime yönä unta, jossa olin viimeisilläni raskaana. Se oli painajaisuni. Hemmetti näiden kanssa. Mulla on ehkä älyttömin kriisi ikinä. Tsih.

vessahetki.jpg

2006-07-06T23:44:00.000+03:00

Ja sehän on näköjään torstai.

Kuva on viime viikonlopulta. Tytskä muuntautuu punaisessa vessassa ja minä hiipparoin kameran kera taustalla. Mallin lupaa ei ole kysytty, mihinkään.

Huomasin, että tuolla meidän rupukämpän perävessassa saa melkoisen äreitä kuvia. Sitä ei käytetä juuri muulloin kuin ruuhkahetkinä, joten taidan tehdä siitä valokuvausstudion itselleni. Sen verran komeat on seinät.

Kriisiä pukkaa

2006-07-05T11:17:00.000+03:00

Kurvaisin aamulla kauppaan suoraan sängystä nousseena ja flipflopit fläpättäen noutamaan kahvimaitoa, suklaa-aprikoosikeksejä ja croissantteja. Ah, kuinka etelä-eurooppalaista! Ei kerrota kenellekään, että croissantit oli pakattu muovilootaan ja päällä luki Euroshopper ja makukin on totta puhuen melkoisen kaukana Välimeren rantojen eväistä. Kassalla oli joku hitaammanpuoleinen myyjäpoika (Pah, noita kesätyöläisiä! Eivät osaa sitten millään! Potkut kaikille!), joka ostokseni lasketeltuaan päätti teititellä mua. Lievä hämmennys. Hei, mä olen sua ehkä vuoden vanhempi! Hei, mä kuljen täällä teinifarkuissa ja hiukset harjaamattomina! Hei, vaikka mulla olikin plussakortti, se oli sentään Emily the Strange -kukkarossa, joka on vielä halpa kopio! Hei, mua ei teititellä!

Ikäkriisini vain syvenee. Lauantaiyönä kekkaloin jonkun baarin ovella ja olin kiltisti lähdössä pois, kun portsari oli ovella sitä mieltä, että ikä ei riitä. Tarvittiin pari järkyttynyttä kamua selvittämään sekä pokelle että minulle, että ikää on tosiaan vaaditut 19 vuotta ja vielä rapiat päälle. Ajokorttia tihrusteltiin useampaan otteeseen. Eihän sitä nyt voi omaa ikäänsä muistaa, kun se on jo noinkin suuri kaksinumeroinen luku. Voi jessus. Olen liian tottunut olemaan pikkuinen teini, jota käännytellään ovilta pois.

Hämmennystäni ei auta ympärilläni tapahtuva muutos. Kylänraitin remuajat vaihtavat kiihtyvällä tahdilla statustaan avopuolisoksi, kihlatuksi, (yksinhuoltaja)äidiksi tai peräti aviovaimoksi. Ei omaa elämää kuulu määritellä muiden mittareiden mukaan, mutta väkisinkin tässä tulee jälkeenjäänyt olo, kun lojuu vanhempiensa nurkissa ja piilottelee vääränmerkkisiä pulloja vaatekaappiin. Onneksi mulla on nuo mun Sinkkuelämää-kaverit. Yksi tilasi viikonloppuna Cosmopolitaneja (ja työnsi lasit laukkuunsa), yksi hyppäsi vieraan miehen matkaan (jonka löysi jonottaessaan meille Mäkkäristä evästä - jäätiin muuten nälkäisiksi) ja yksi taivasteli tanssilattian miekkosten kaverille kans -meininkiä. Päätettiin, että minä olen sitten se Miranda, koska olen niin kyyninen. Hiphei. Sitten kun nämäkin tyypit ryhtyvät hankkimaan asuntolainoja ja säänkestäviä lastenvaunuja, ryhdyn tosissani huolestumaan. (Paitsi että Sinkkuelämässäkin Miranda lisääntyi ekaksi. Gulp.)

Ravaan jatkuvasti nettipankissa tutkimassa tilitapahtumiani, kun en millään muista, koska se kaksi viikkoa juhlittu palkkapäivä oikein on. Huomiseksi olen sopinut isin kanssa kännykkäshoppailutreffit kodinkoneliikkeeseen ja eräs tietty pano tiliotteessa olisi hyvin miellyttävää ennen sitä. Tällä hetkellä tililläni näyttää olevan sivun verran miinusmerkkisiä tapahtumia putkeen. Toukokuun opintotuesta on pitkä aika.

Väsyttääkö?

2006-07-04T21:15:00.000+03:00

Onpas kerrassaan voimaton olo.

Viikonlopun überihanuuskivuusparhaus-meiningistä pitäisi koostaa poukkoileva ja hihityksentäyteinen raportti, mutta en vain kykene. Riittääkö, jos kerron, että oli kivintä ikinä? Riittääkö, jos kerron, että olen nyt kiertänyt kotilähiöni karaokeräkälät, tehnyt kuolemaa huvipuistovitkuttimissa, humpannut kuin pieni eläin energiajuomahömpsyn jälkeen, tarjonnut seurueelleni niin paljon juotavaa, ettei ravitsemusliikkeestä löytynyt tarpeeksi tarjottimia ja istunut yksin kivellä keskellä kauneinta aamuyötä, kun muu poppoo heilasteli satunnaisten tamperelaisten kanssa? Vähän holtittomuutta, muutama pieni riita, tyhjennyt tili ja kadonnut ääni, omituiset mustelmat eri puolilla kehoa ja äärettömän hyvä mieli. Jawohl. Näin täytyy kesällä olla.

Sunnuntaina oli vielä niin hyvä happi, että ostin teinifarkut (Ei roikkuvaa persettä! Ei säkkimäisiä lahkeita! Ja kaupan päälle vaaleanpunaiset taskujensisukset!) ja autoilin väsyneen lastin kera Kuhmoisten ja parin muun välietapin kautta kotiin. Pikkuinen autonrutku osoitti olevansa ehta tila-auto, kun kauppakassiin saatiin pakattua viisi ihmistä (Ollaan me sitten vikkeliä lisääntymään.), noin parikymmentä kassia ja pussia ja nyssäkkää, patja, tyyny, kassillinen syömätöntä ruokaa ja pari kassillista juotuja pulloja. Padasjoelta ostettiin jätskit.

Viime yönä nukuin kolmisen tuntia. Jotenkin on rytmi kateissa.

Tilannetarkastus

2006-07-03T13:42:00.000+03:00

Pitäis kai mennä töihin. Huokaus.

Tarkistin äsken tilini saldon. Automaatilta on nostettu rahnaa sadankahdenkympin edestä ja katevarauksia oli vaatimattomasti vain 110 eurolla. Saldossa ei ollut hurraamista.

Töihin siis. Kyllä se palkkapäivä joskus vielä tulee.

Lentoon lähdössä

2006-06-30T16:07:00.000+03:00

Kun matkalle on lähdössä kolme tyttölasta, ei ole mitenkään mahdollista, että aikataulut saadaan lyötyä lukkoon hyvissä ajoin. Piti lähteä puoli neljältä, piti lähteä neljältä - tällä hetkellä toivon varovaisesti, että päästään lähtemään viideltä. Yksi tytskä koitti jo aiheuttaa hermoromahduksen huijaamalla, ettei lähdekään, oli varmaan ottanut oppia eilisestä Sinkkuelämästä. En suostu uskomaan, että viikonloppu onnistuu, ennen kuin tyttöset kapsäkkeineen ovat autossa ja auto kiihdyttää pois näiltä nurkilta. Kohti Tamperetta, ooh.

No, ennen kuin ryhdyn starttailemaan automobiiliani, täytyy vielä pohtia, mitä pakkaan mukaan. Iik. Ziiz mitä mä laitan päälle?!? Kesän tähänastinen kohokohta on edessä ja mä olen tottunut vain muljaamaan telttamaisessa, pahasti parjatussa työpaidassani tai vaihtoehtoisesti telttamaisessa, pahasti parjatussa yöpaidassani. O-ou. Gauhee ongelma.

Oikeastaan olen aika hilpeällä tuulella. Kahden päivän vapaaputki tuntuu juuri nyt lottovoitolta, tai ainakin joltain kuusi oikein -tulokselta. Vapaus, miten herkulliselta se tuoksahtaakaan. Kameran akut - check, karamellia taskuissa - check, Alkon aukioloajat - check. Here we go.

Toukokuun kuudes kello 08:51

2006-06-29T11:24:00.000+03:00

Hyvää valokuvatorstaihuomenta. Näköjään nämä mun kuvani lähestyvät nykyhetkeä kiihtyvällä tahdilla, sillä tämä kuva on vain parisen kuukautta vanha. Ystävän hienolta lautalattialta oli mukava herätä. Lattian lisäksi asunnossa on maailman söpöin keittiökomero, vinkein monivärinen vessa ja komein aamuaurinko. Ja järvinäköalakin vielä, tietenkin. Olen hyvin kateellinen.

Hankintoja

2006-06-27T22:13:00.000+03:00

Huhu kertoi, että kaupungilla jylläisivät jotkut alennusmyyntihässäkät. Mulla oli tunti ylimääräistä aikaa, joten kävin kurkkaamassa.

Ostin paidan, joka on a) vaaleanpunainen, b) läpikuultava, c) puhvihihainen ja d) normaalihintainen. Jotenkin musta tuntuu, että kaupungilla kävi joku ihan muu henkilö kuin minä.

Ilorokki on näköjään myyty loppuun. Ihan pikkuisen hyvältä tuntuu, että tajusin hankituttaa itselleni lipun eilen. Huah.

Sielunhoitoa

2006-06-27T00:17:00.000+03:00

Tulin juuri äsken kotiin. Vakuutusyhtiön talossa paistatteleva kello näytti ohi ajaessani aikaa 00:02, joten kotiintuloaikojen sisällä ei ihan pysytty. Nauratti. Koskakohan pystyn kulkemaan sen kellon ohi muistamatta puskaryypiskelyä ja kiirettä kotiin tai tien sivusta remmottuja kuusenneulasia, joiden tehtävänä oli poistaa röökinhaju sormista? En varmaan ihan pian. Ja minähän en edes ikinä polttanut tupakkaa.

Koko kuluneen kuukauden olen hakemalla hakenut Sitä Oikeaa Kesäfiilistä ja tänään ehkä tajusin, mistä sen saa. Tytskistä, kameleista, porosista, tyttölöisistä eli ystävistä. Kesäfiilis tulee siitä, että Pez-karkkeja syöden katsoo Poliisiopisto-elokuvaa kaverin sohvalla röhnöttäen ja saa kriisipuhelun toiselta kaverilta. Kamurukka oli tekemässä kuolemaa, joten kahden hengen pelastuspartio säntäsi apuun toiselle paikkakunnalle. Tyttöä vaivasi päänsäryn, kuumeen, kurkkukivun ja mahanväännön lisäksi massiivinen luulotautipuuska, joita paikkailimme parhaamme mukaan, olenhan mä sentään terveydenhoitoalan ammattilaisen jälkikasvua ja toisella sisar hento valkoisella on muuten vain rutkasti kokemusta sairastamisesta. Tulimme lopputulokseen, että lääkärinrutaleilla ei siinä vaiheessa iltaa tehnyt mitään, mehujää, pojista puhuminen ja uusien vaatteiden ihailu riittäisivät tällä kertaa. Kun potilas oli laittanut Hausmyllyn soimaan ja viihdyttänyt meitä hieromasauvanettikauppasivustoilla, päätimme peitellä tämän petiin ja palata kotiin. Ja silloin huomasin, kuinka kivaa on, että on mahdollista pyytää jotakuta helpottamaan oloa, olkoonkin maanantai-ilta ja seuraavana päivänä töitä. Tuli kesäinen olo.

Kesäinen olo tulee myös siitä tiedosta, että eräs toinen ystävättäreni on tänään lunastanut minulle lippulappusen, joka oikeuttaa rokkaamaan iloisesti Joensuussa parin viikon päästä. Nyt on Joensuullakin mahdollisuus nousta listallani riemukaupungiksi kaikkien terveyskeskus-simon vaatehuone-sukulaistädin marjamehu-kokemusteni jälkeen. Olen hyvin, hyvin iloinen Joensuun puolesta. Go Joensuu, go!

Ennen Joensuuta riemumieltäni saa kohotella Tampere. Suunnitelmissa on kiepuntaa huvipuistossa, baariloissa ja muuten vaan. Mulla on ollut vähän ikävä.

Kivoja kesäpuuhia. Ehkä sitä nyt taas jaksaa töitäkin tehdä.

np: Scooter - Fire!

2006-06-24T23:00:00.000+03:00

Tiedättekö sen nettimaailman tavan, että tsäteissä ja irkeissä ja meseissä ja jossain määrin blogeissakin kerrotaan np-etuliitteen kera kirjoittajan kuuntelema biisi? Mielestäni se touhu on vähän köykäistä, jos musiikista ei ole muuta sanottavaa kuin otsikko, mutta joskus pelkkä biisin nimi riittää kertomaan oleellisen. Ajattelin kokeilla. Viime päivien musiikkivalinnat ovat nimittäin olleet aika aatelista tasoa, vaikka suurimman osan biiseistä onkin soittanut vain päänsisäinen radioni ja täydellisesti viritetty kultakurkkuni.

Juhannuksen biisikimara:

Perjantaina aamuseitsemältä (ja loppuajan repeatilla omassa päässä): Antti Tuisku - Sekaisin

Perjantaina töiden päättyessä: Murska - Jos sun lysti on (niin päätä seinään lyö) (säv. trad. san. Murska)

Perjantaina pileiden aluksi: Murska - Älä mee (pianolla!)

Perjantaina pileiden nousukiidossa: Mestarit Areenalla - Jano

Perjantaiyönä kotiin kävellessä: Murska - Nousee päivä, laskee päivä

Lauantaiaamuna: Travis - Indefinitely

Lauantaina töiden päättyessä: Murska - Mä ikkunoita putsailen

Helvetillisen työpäivän jälkeen kaveri soittaa pimpelipompelimeiningeissä ja pyytää terassille. Hänellä on kuulemma kesäloma. Jaahas. Taidan mennä nukkumaan.

(Tahdon huomauttaa, että tämän merkinnän otsikko on valheellinen.)

Oi Jussi, oi Jussi

2006-06-23T15:32:00.000+03:00

Seuraava kannanotto ei edusta työnantajani, erään valtakunnallisen liikeketjun, mielipidettä eikä liiketoimintasuunnitelmaa. Se on kokonaan omani, mutta se tulee sydämestä: Käykää ihmiset hankkimassa lottolippulappusenne ja kaljapötikkänne joskus muulloin kuin juhannusaattona kello 13. Kiitos.

Ostin kolme tyttökaljaa. Kohta alkaa pileet!

Armeliasta juhannusta itse kullekin. Moi.

Takapihan hedelmiä

2006-06-22T12:46:00.000+03:00

Ah. Tämä Valokuvatorstai-puuha on aika kivaa. Nyt aiheena on hedelmä. Kaivelin taas koneeni kätköjä ja hämmästyin. Viime vuonna kasvimaaltani tunki todellakin jotain noin suureellista! Tänä vuonna sieltä löytyy vain maailmanvalloitustaan suunnitteleva, vuosi vuodelta kasvava raparperipuska ja muutama rikkaruoholta näyttävä porkkanantukka. Olen taantunut.

Nyt tahdon tänne kaikki biologilapset kertomaan, että tomaatti ei ole hedelmä ja että kuva on ihan vinksallaan, kun taustalla näkyvä mökki sojottaa kenossa. Mutta kuvan kohde on sentään suorassa, arvostakaa sitä. En mä viime kesänä tiennyt Valokuvatorstaista mitään.

Edit: Kuva näyttää muuten kivemmalta klikattuna vähän isommaksi. Rakastamani Bloggerin kuvatoiminto tekee sen kauneudelle vähän hallaa. Halla vei hedelmän, kuinka traagista.

Keskikesän riemuja

2006-06-22T12:04:00.000+03:00

Jassoo, syksyä kohti taas kirmataan. Päivät lyhenevät ja lunta jo odotellaan. Aika kaivaa lapaset ja talvipalttoot kaapista. Tai sitten ei. Tämä hullu helle ehkä tappaa mut, mutta minähän en valita. En.

Keksin tässä joku päivä, että eka palkkapäiväni on jo parin viikon päästä ja siihen sisältyy myös juhannuksen suurirahaiset hikoilut. Eli nyt on aika tuhlailla! Ihan sattumalta olen parisen viikkoa tutkaillut netistä matkapuhelimien ominaisuuksia, sillä asiahan on niin, että tuota peräti parisen vuotta vanhaa kapulaa ei vaan voi enää käyttää. Mitään erityistä vikaa siinä ei kyllä ole, mutta olen nyt päättänyt, että se on ihan paska. Tarvitsen siis uuden.

Eilen tarkistin tilini saldon ja marssin rehvakkaana puhelinkauppaan. Koitin olla asiantuntijan näköinen seilatessani hyllyn edessä, otin puhelimen käteen, katsoin, laskin takaisin, tuumailin, otin uudelleen käteen, välillä tähyilin ympärilleni etsien myyjää. Hiljaista piti, joten marssin seuraavaan puhelinkauppaan ja toistin näytelmäni. Koko liikkeen henkilökunta oli keskittynyt palvelemaan yhtä keski-ikäistä setää, eikä kukaan tullut ajatelleeksi, että roikottajafarkkuisella teinitytöllä olisi ollut ostopotentiaalia. Seuraavassa liikkeessä oli joku tietokonenörtti, joka kyseli tuhat kysymystä sopivasta vyöhön kiinnitettävästä kännykkäkotelosta (yögh!), eikä kukaan nähnyt elekieleni kiljumaa "Myykää mulle puhelin, perkele!" -viestiä. Lähdin töihin.

Onneksi mulla on isi. Isi, joka tunnetaan eräässä kodinkoneliikkeessä erittäin hyvin, kiitos massiivisten multimedianurkkaushankintojen. Viimeksi sitä Neuvostoliiton kokoista televisiota ostaessa myyjä muisti ulkoa meidän telkkaritasomme mitat ja antoi kaupan oman auton meille lainaan ilman sen kummempia vakuuksia. Isi lupasi lähteä kanssani kauppaan ja jopa tinkiä tutuilta häiskiltä minulle puhelimen. Ooo! Olen ehkä maailman kamalin vätys ja neitimäisin insinööriopiskelija, kun tarvitsen isin apua puhelimen ostoon. Mutta ihan sama, jos vain saan kätösiini uuden söpön puhlaimen. Aion ostaa semmoisen simpukkaisen. Siitä kuuntelen sitten meren kohinaa ja puhelinlankojen laulua.

Kun en eilen saanut puhelinta, ostin lohduksi itselleni elokuvan. Tai oikeastaan viisi. Ja kolme levyä extroja lisäksi. Anttilassa kohdalle osui nimittäin Tarantino-boksi, joka käsittääkseni pitää sisällään hyvin sirkkelimäistä toimintaa. Jos en olisi juhannusta töissä tienaamassa rahoja näihin leffoihin, katsoisin niitä läpi pyhien. Boksi on niin cool, että saan käsittämättömiä mielihyvän väreitä pelkästään taitellessani sitä auki. Aah. Kahdeksan levyä täyttä tavaraa, nytpä ei tarvitse videovuokraamossa haahuilla hetkeen. Siistiä.

Väärin

2006-06-21T00:23:00.000+03:00

Äh. Mun piti mennä nukkumaan. Sängyssä odottaa jo puolukkajogurtti ja kirjastosta kaapattu pöljän oloinen Nightwish-kirja (Sen samettimaiset kannet on päällystetty kontaktimuovilla. Tuntuu pöljältä.), mutta sitten jäin tähän ja selasin nettisivuja ja muistelin vanhoja ja ryhdyin melkein parkumaan. Tuli koti-ikävä. Tää kesä on ihan helkkarin epänormaali. Nämä asumisjärjestelyt rassaavat mua ihan tosissaan, vaikka tiedän, että näin on paras. Ei vaan ole normaalia asua entisessä elämässään kolmea kuukautta, kun kotona odottaa myöhässä olevat kirjaston kirjat. (Siellä sakko on sentään vain 15 senttiä per päivä. Vielä ei olla eurossakaan. En jaksa laskea, riittääkö budjettini elokuuhun.)

Lisäksi vanha kunnon itseinhon puuska pyyhkäisi ylitseni. Jessus, kuinka tympeää on viettää 24 tuntia vuorokaudesta tämän tyypin kanssa! Olen ärsyttävä. Säälittävä. Välillä ihan sietämätön. (Aikaisemmin päivällä olin kyllä aika hauska, kun lauloin Antti Tuiskua.) Olen jumahtanut. Helvetti soikoon täytän kohta kaksikymmentä ja vetelen yhä 16-vuotiaan meiningeillä. (Nyt haen sen jogurtin kyllä tähän.) Olen jäänyt jumiin menneisiin. Tiedättekö. Sillä tavalla jumiin, että tein tänään raparperipaistosta vain siksi, että sitä söin toukokuussa 2002 ja silloin oli kaikkea jännää ja hirveästi kivaa ja kesäaamu ja hrr hrr ja muuta. Ei maistunut raparperipaistos samalta. Olen tyhmä.

Jumankauta tässä huoneessa on kuuma. Eikä ikkunanavausmahdollisuutta. Hiki virtaa, jalkoja kutittaa ja nenä vuotaa. Se on väärin.

Kiipesin tänään puuhun. En kovin korkealle, mutta kiipesinpä kuitenkin. Kesällä kuuluu kiivetä puuhun.

Juokse sinä Opel kun tuo taivas on niin tumma

2006-06-20T18:27:00.000+03:00

Kuten eilen epäilinkin, vapaapäivä tarjosi mukavasti haasteita. Eilisen leffat piti palauttaa vuokraamoon. Asia on niin, että tästä pitäjästä ei löydy kelvollista videovuokraamoa, joten leffat piti kiikuttaa kaupunkiin asti. Koska kaupungissa on kaikkea muutakin menemisen arvoista toimintaa (lähinnä siis työpaikkoja), homman piti olla helppo nakki. Luulin väärin.

Ekaksi tehtävään lähti äiti. Vuokraamossa tämä huomasi, että mukaan olikin tarttunut kirjaston elokuvat. No, muutama puhelinsoitto ja homma delegoitiin ystävättärelle, jolla oli asiaa kaupunkiin. Ystävätär haki dvd-levyt (ne oikeat), ajoi kaupunkiin, suoritti epämääräisiä toimia ja palasi kotiin - elokuvat yhä mukanaan. Jassoo. Tämän siitä saa, kun laittaa muita asioilleen. Ei auta kuin lähteä itse huristelemaan.

Koska ratsunani perinteisesti ollut Ihku-Polosein ei ollut käytössä, oli anottava oikeutta isin auton avaimiin. Tähän mennessä minulla ei ole ollut lupaa ajaa isin uudella autolla, sillä kortti on ollut taskussani vasta puolitoista vuotta ja olenhan tällainen kaikkien kauhistelema hepsankeikka. (Äiti, joka sai Polon kylkeen komeat keltasävytteiset naarmut parkkihallin tolpista, on kuitenkin oikeutettu ajamaan isin autoa. Se sama äiti, joka lapsuudessani peruutti autolla kaverin uuden fillarin solmuun ja joka on jäänyt autolla lumihankeen kiinni ainakin kahdesti. Mun listallani on sentään vain peukalonpään kokoinen lommo rekisterikilvessä. Niin.) Tässä hätätilanteessa lupa kuitenkin irtosi, enkä saanut isistä apukuskiakaan kiitos jalkapallon.

Vähän hirvitti, sillä vierailla autoilla ajaminen ei ole parhaita puoliani. Isin edellinen autoa esittävä valtamerilaiva oli aivan pirullinen ajettava ja tähän nykyiseen olen saanut koskea ennen tätä päivää vain kerran - kesämökin pihalla piti autoa siirtää ruohonleikkurin tieltä ja kahden metrin matkalla sammutin sen kolmesti. Myös janoaan vilkuttava bensavalo ja liian kovaääninen vilkun nakutus aiheuttivat nihkeyttä paitani selkämyksen tienoilla. Kotikylän ainoista liikennevaloista selvittyäni edessäni oli kuitenkin avoin baana ja reippaan tuntuinen hepo. Kaupungissakin mahduimme sulavasti parkkiruutuun. Ei ohjausongelmia, radiosta tuli hyvä biisi ja menovettä riitti kotiin asti. Kiva auto! Luulen, että sen saksalaisella perimällä on jotain tekoa asian kanssa. Sydämeni sykkii saksalaisille.

Lisäseikkailujen (ja vähän myös sirkkelien) toivossa vuokrasin tällekin päivälle leffan. Kannen mukaan siinä on kuitenkin vain sitä perustuubaa, sanattomia katseita, huokailevia horisontteja ja elämänmakuisia keskusteluja. En ihan osaa tätä juttua vielä.

Sitten kävin kotoseudun kirjastossa ja lainasin kaksi elokuvaa. Jotenkin tämä järjellisyys ylittää ymmärrykseni.

Sirk-sirk sanoi sirkkeli

2006-06-19T22:45:00.000+03:00

Mä tässä mietin. Vaikka opiskeluni viime lukuvuoden aikana näytti välillä vähän surkuhupaisalta (Kerroinko muuten jo, että vikan tenttiviikon läpäisyprosentti on tällä hetkellä 25? Oh dear, mikä suuri tieteentekijä musta onkaan tulossa!), täytyi sillä pelleilyllä olla kuitenkin jotain aivoja stimuloivaa vaikutusta. Todisteet löytyvät tästä blogintapaisesta. Pitkin helmikuuta jaksoin lörpötellä kolme merkintää päivässä tiskaamisesta ja kirjastossa istumisesta ja nyt, "huolettoman" kesä"lomani" aikana en saa ilmoille kuin pari sisällötöntä jaaritusta viikossa. Ei vaan tunnu olevan mitään asiaa. Pää on tyhjä, sanat ovat vähissä. O-ou.

No, huomenna mulla on taas vapaapäivä. Se on vähän kuin opiskelisi. Aloitin aivojeni aktivoimisen katsomalla elokuvaa, jossa tyyppi tapettiin tyrkkäämällä se sirkkeliin. Nyt ymmärrän, kuinka vääriä elokuvia olenkaan aina katsonut! Huokaamista ja horisontteja ja kokolattiamattoja ja leijuvia höyheniä. Sirkkeleitä olla pitää! Sirkkeleitä! Sirk-sirk-sirk-hups-ruiskis! Jee!

Äh. Emmätiiä. Oon jotenkin... ulalla.

On mun elossani valonpilkahduksiakin. Eilen olin töissä (ylläri). Olin väsynyt, nuhjuinen ja nuhainen ja lisäksi päivittelin itsekseni sitä, kuinka olin unohtanut pestä hampaani ennen töihin lähtöä. Asiakkaaksi pölähti vanhempi herrasmies, joka jäi jaarittelemaan kanssani. Loppuosa keskustelusta meni vähän yksipuoliseksi, sillä herra keskittyi lähinnä kauneuteni palvontaan. Erityisesti viehkot hampaani viehättivät häntä. Hampaani olivat kuulemma äärettömän kauniit. Sädehtivät ja hyvänmuotoiset. Uskomattoman suloiset. Herra vastasi epäilevään ilmeeseeni uhoamalla, että hän tietää, sillä hän on taiteilija. Ajattelin soittaa sille hammaslääkärille, joka on piinannut mua ja epämuodostunutta suuvärkkiäni jostain 90-luvun alusta. Nyt on asiantuntijan lausunto hanskassa!

Niin, tää nuha. Ihan tällaista keskivertoironista meininkiä, kun hulluilla helteillä mun työpaikkani sattuu olemaan koko maakunnan ilmastoiduin kolo. Yhtenä aamuna mittasin jo kuumettakin, mutta lauantaina aamuseitsemältä sijaisen hankkiminen on sen verran houkutteleva tehtävä, että päätin niellä sairauteni. Nyt mulla on enää vain tällainen seminuha. Kohtuullisen raivostuttavaa. Mutta nytpä mulla on puolitoista vuorokautta vapaa-aikaa kärsiä se pois! Jee, villi kesäelämä!

Huomenna taidan mennä taas videovuokraamon hyllyjen väliin vaeltelemaan. Sirkkeleitä, aah.

Taidetta

2006-06-15T22:13:00.000+03:00

Hoo, nyt jotain uutta. Lähdin minäkin mukaan Valokuvatorstaihin. Kuva löytyi arkistoista muiden hämärien otoksien seasta ja vuosi vaikuttaisi olevan 2001. Mutainen sorkka on muistaakseni siskon, mutta taideteoksen synnystä ei ole muuta käsitystä. Täysin selvää ei myöskään ole, miksi mulla on tällä uudella koneella tuhottomat määrät tämäntyylistä roinaa. Hoh. No, näitä vanhoja räpsyjä voi hyvin käyttää tällaisiin taiteellisiin tarkoituksiin. Tuokin kuva saa luvan kertoa elämän lukuisista tiilimuureista, johon ihmispolo saa jatkuvasti lyödä päätään tai vaihtoehtoisesti mutaista räpyläänsä. Jesh.

Taivahalla

2006-06-15T16:00:00.000+03:00

Noniin. Nyt mulla ei ole enää oikeutta rutkuttaa paskasta/kiireisestä/sateisesta/vanhoja muistuttavasta/täysin asiattomasta kesästä. Ei vain ole. Olen saanut lojua aamupäivän takapihalla, maata selälläni ja kuvata taivasta. Erinomaisen kesän tunnusmerkit on täytetty.

Tuli helle, tuli vapaapäivät, tuli autuus. Kun asusteet ovat karsiutuneet (nämä uudet bikinit ovat oikeastaan aika kivat), olen kiinnittänyt enemmän huomiota vanuttuneeseen olemukseeni. On siis aika aloittaa urheilukausi. Eilen kävin rullaluistelemassa ja tänään peräti pyöräilin kirjastoon ja takaisin. Molemmilla reissuilla tein kuolemaa, tietysti. Vanhempien poissaolon aiheuttama rajaton autonkäyttöoikeus on tosiaan ollut käytössä. Haikeana muistelen niitä menneitä aikoja, kun ihan oikeasti pyöräilin kaverin kotiin tuohon muutaman sadan metrin päähän. Pyörällä pääsee näppärämmin kaikkia mutaoja-oikopolkuja pitkin ja kesäöiden parasta puuhaa on lasketella kotiraittia alas ilman käsiä ja pujotella keskiviivojen ympäri. Autollakin tuota voisi tietenkin tässä kylässä harrastaa, mutta jotenkin pelottavan autokoulumiehen opit kummittelevat päässäni näinä vaikeina aikoina, joina mun pitäisi saada itseni kuriin ja uskaltaa ilmoittaa itseni kakkosvaiheeseen. Kysyn vaan, miksi sellainenkin riesa on pitänyt keksiä? Eivätkö ne ykkösvaiheen piinat riitä ihmispolojen kiusaamiseen? Häh?

Äh. Pakkaan mukaani pari porkkanasämpylää ja palaan takapihalle. Ei sitä kesällä voi muutakaan tehdä. Katellaan sitä autokoulua sitten syksymmällä.

Ihanat naiset rannalla

2006-06-12T22:12:00.000+03:00

Nyt on uudet, keltaiset bikinini testattu. Olin niissä niin hot, että jouduin pulahtamaan järveen peräti pariin otteeseen. Oli kivaa. Hiekka oli kuumaa, vesi oli kylmää, tytskien jutut olivat höperöjä, evässuklaat pehmoisia ja rannan valloittaneet kakarat ("Hei, mä sain nimeni amerikkalaisen huippumallin mukaan!") melkolailla rasittavia. Kesäistä.

Töissä oli ilmastointilaitteiden vierellä niin arktista, että puoli kymmeneltä ovesta ulos astuessani meinasin mennä kumoon helleaallon pyyhkäisystä. Taitaa olla tosissaan kesä nyt. Kesämielellä olivat myös lähimmäiseni maanteillä. Yhden auton peräkärryssä oli semmoinen viritelmä, että takanatulevia (eli minua) pelotti, yksi pappa meni satasen alueella kuuttakymppiä, puhui kännykkään ja kurvaili keskiviivaa pitkin ja yksi pösö kaasutteli pyörätietä pitkin. Eihän se autoilu nyt niin tarkkaa puuhaa ole. Täällä meilläpäin tavataan ajaa liikenneympyrissä suoraan istutusten yli ja pääraitilla vastaantulevien kaistalla. Minähän menen nyt tästä -periaate on hyvin toimiva näillä nurkilla.

Löysin eilen kukkapenkistäni verson. Nyt sormet ja varpaat ristiin, että se on jokin muu kuin rikkaruoho.

Insinöörille kiitos

2006-06-11T19:46:00.000+03:00

Hih. Blogger taas ryttyili jotain, mutta helpotuksekseni ruutuun lävähti viesti, jonka mukaan apua on tulossa. Mikäli oikein ymmärsin, Bloggerirutale ilmoitti jonkun insinöörin paiskovan parhaillaan hommia ongelman ratkaisemiseksi. Insinööri. Hmm. Miksi en ole vakuuttunut?

Löytyihän se kesä sittenkin. Kitinä jäi taakse, kun sain eteeni ilmaisjakelulehden seuranhakuilmoituksia, carte dor-mega-triple-deluxe-por favor-jäätelöä, aurinkoa, juustopatongin hajuista autoa, kamuja ja hupsua piskiä. Paraskaverityypin kanssa puhuttiin taas pöhköjä sellaisella tupuhupulupu-tyylillä, mitä ei olekaan pitkään aikaan ilmennyt. Se on jännää, kuinka näin erilaisilla ihmisillä voi ajatukset kulkea niin yhteneväistä rataa. Keskustelu sujuu hämmentävän nopeasti, kun vänkkäämisen ja rautalankamuotoilun sijaan riittää puolikas sana siellä, tavu täällä. Soisin moisen telepaattisen yhteyden syntyvän muuallekin, esimerkiksi perheenjäseniini se ei olisi yhtään pahitteeksi.

Kesäfiilis saanee huippunsa huomenna, sillä sovin aamupäiväksi treffit biitsille uusien biksujen esittelytilaisuuteen. Hoh. Harmi, kun on illalla töitä, niin en voi litkiä sidukkaa tai lähteä hengaamaan terdelle. Ehkä myöhemmin kesällä näemme senkin ihmeen. Sitä odotellessa.